Diabetes asettaa arjelle välillä aikamoisia paineita, mutta elämä voi olla myös täyttä juhlaa sairaudesta huolimatta. Kysyimme lukijoiltamme, miten sairaus heidän elämässään näkyy. Nimimerkki "Makeinen" paljastaa, että sairaus on tuonut elämään vaikeuksia, mutta kaikesta huolimatta elämä on ollut myös antoisaa. Kirjoittaja muistuttaa verensokerimittarin käytön tärkeydestä.
Kysyimme lukijoiltamme, miten diabetekseen sairastuminen heidän elämässään näkyy. Nimimerkki "Makeinen" kertoo oman tarinansa. Hän sairastui ykköstyypin diabetekseen 21-vuotiaana. Verensokerimittarin ahkerasta käyttämisestä on ollut apua sairauden hoitamisessa.
"Sairastuin ykköstyypin diabetekseen ensimmäisen raskauden aikana ollessani 21-vuotias, eli olen nyt sairastanut sokeritautia jo kohta 40 vuotta. Silloin eivät hoidot olleet vielä kehittyneet, eikä osattukaan hoitaa kunnolla. Aluksi lääkäri määräsi sairaalassa suuret annokset insuliinia ja kielsi ehdottomasti sokerin käytön missään tapauksessa.
Suuresta insuliinimäärästä johtuen olisin ollut altis shokeille, ellen itse olisi ollut valveutunut ja mittaillut silloisella suurella verensokerimittarilla verensokeriani ja pienentänyt insuliiniannoksiani. Käytin myös edelleen leivonnassa sokeria jo silloin. Sokerihan on nykyoloissa diabeetikollekin täysin sallittua.
Synnytin ensimmäisen lapseni ja hoitelin häntä. Samalla sitten opiskelin myös ammatin. Sain hyvän viran kaupungilta, mutta siihen aikaan suhtautuminen diabeetikoihin oli kielteistä, joten työmaallani en kertonut taudistani. Vuosia olin töissä ja sitten rupesin tekemään toista lasta. Raskausaika sujui hyvin ja olin elämäni kunnossa. Kävin töissä, mieheni opiskeli ja hankimme ensimmäisen omistusasunnon. Toinen lapseni syntyi ja menin äitiysloman jälkeen töihin, kuljettaen pyörällä nuorimmaista päivähoitoon.
Mieheni sai toiselta paikkakunnalta työpaikan ja koti- ja lastenhoitoasiat jäivät minulle, mikä kävi välillä fyysisesti raskaaksi. Kerran töissä verensokerini laski niin alas, että minulle tuli shokki. Työkaverit kutsuivat ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan. Tämän jälkeen työkavereiden suhtautuminen minuun muuttui. Heidän mielestään en enää ollut yhtä hyvä ja aikaansaava. Minun piti saada ylennys, mutta yhtäkkiä suunniteltiinkin siirtoa toiseen työyhteisöön alempiarvoiseen työhön pois silmistä.
Otin kolme vuotta virkavapaata, myimme asuntomme ja muutimme lastemme kanssa mieheni työpaikan paikkakunnalle. Minulle jäi todella paha maku työpaikkani henkilökunnan suhtautumisen muuttumisesta minuun. Kolmen vuoden virkavapauden jälkeen otin sitten lopputilin. Menin samaan työpaikkaan, jossa miehenikin oli ja olin siellä vuosia vastuullisessa tehtävässä.
Sokeritautiani olen hoitanut mittausten perusteella, eli minulla on ollut kaiken aikaa verensokerimittareita, jolla mittaan useita kertoja päivässä verensokeriani. Olen pysynyt hoikkana, painan 59 kg, pituus on 163 cm ja minulla ei toistaiseksi ole vakavia lisäsairauksia. Säännöllisesti eli kerran vuodessa käyn silmäpohjien kuvauksessa ja jalkahoidossa. Silmissä on lievää taustaretinopathiaa, jaloissa ei ole mitään vikaa.
Sepelvaltimosairaus minulla on ja minulle on tehty vuonna 2004 yhden suonen pallolaajennus, mutta se on perinnöllistä, koska äidillänikin oli sepelvaltimosairaus. Diabetesta ei ollut enempää äidilläni kuin isällänikään, eli minulle se tuli jostain syystä esiin ensimmäisen raskauden aikana. Selviytymistarinani on minusta hyvä esimerkki verensokerimittareiden tarpeellisuudesta, kun niitä käyttää oman vointinsa mukaan. Koskaan en ole lähtenyt autoa ajamaan ennen kuin mittaan verensokerin ja matkan aikana pysähdyn mittaamaan noin kahden tunnin välein ja syön tarvittaessa.
Nyt olen työkyvyttömyyseläkkeellä, koska minulle tuli niska-hartiaseudun vaivat niin koviksi kirjoituskoneella ja tietokoneella työskentelystä. Nykyisellään aika kuluu puutarhahommissa ja lastenlasten kanssa sekä matkustellen."
Teksti: MTV3/Helmi
Kuvat: Shutterstock