Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita. Meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä – ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita... (Anssi Kela: 1972)
Ihan pienenä halusin kenkäkauppiaaksi. Tämän ammatin olin valinnut nenälläni, sillä pidin nahan tuoksusta. Ei tainnut olla ihan kestävä peruste, sillä ei minusta kuitenkaan kenkäkauppiasta tullut. Nenäni piti vielä enemmän painomusteen ja paperin tuoksusta.
Joskus neljävuotiaana haaveilin terveydenhoitoalasta, koska halusin pikkutyttöjen tavalliseen tapaa tehdä isona samaa kuin äiti. Tämä haaveeni puolestaan kaatui siihen, kun kuulin opiskelijoiden harjoittelevan ruiskeiden antamista pistämällä myös toisiaan – ei, ehdottomasti ei kiitos!
Viisivuotias Vili taas tahtoo ikäistensä tavoin välillä formulankuljettajaksi, välillä avaruuslentäjäksi tai rekka-autoilijaksi. Isona hän pystyy kaikkeen ja ehtii kaikkea. Isona hän on osan päivää kokki ja välillä lastenlääkäri. Lopun aikaan hän viljelee maatilaa ja hoitaa eläimiä. Vaimon hän on suunnitellut ottavansa vähän isommasta serkustaan – tai sitten tarhan ihanasta Mirasta.
Laulellen ja leikellen
– Minusta piti tulla isona laulava siivooja, koska kaverin kanssa leikittiin usein siivoojaa ja työ tuntui mukavammalta laulaessa, sanoo Meri.
– Myöhemmin tuli tietysti muita kiinnostuksen kohteita, ja laulu ja siivous vain häipyivät pikkuhiljaa takavasemmalle. Löysin sitten itseni valtiotieteellisestä, ja nykyinen ala tuntui aikuisiällä alusta alkaen omalta.
Kaisa puolestaan halusi eläinrakkaana tyttönä eläinlääkäriksi maalle, samoin Jaana. Toisesta tuli toimittaja, toisesta keramiikkataitelija. Kuinkas tässä näin kävi?
– Se haave vain jäi jonnekin, tuumii Kaisa.
– Tuli muuta kiinnostavampaa tilalle. Toisaalta tiedän tytön, joka halusi vain ja ainoastaan eläinlääkäriksi pienestä pitäen. Vaihtoehtoja ei koskaan ollut. Nyt hän on pitänyt omaa praktiikkaa jo monta vuotta ja on edelleen onnensa kukkuloilla.
– Itseltänikään eläinrakkaus ei ole kadonnut mihinkään, mutta eläimiäkin voi rakastaa muutenkin kuin leikkaamalla niitä tai auttamalla poikimisessa. Minulla on myös ollut koiria, kissoja, lampaita, pässi, kanoja ja kukko, joten kaikenlaista pientä lääkintähommaa saa kyllä tehdä ihan tarpeekseen näinkin, Kaisa jatkaa.
– Minä kompastuin fysiikkaan, matematiikkaan ja kemiaan, irvistää Jaana. Jo alakoulussa olin allerginen numeroille, enkä olisi pärjännyt edes eläinlääketieteellisen pääsykokeissa, saati pystynyt opiskelemaan alaa. On sitä paitsi ihan eri asia vain pitää eläimistä kuin hoitaa niitten sairauksia, on vaikea kuvitella likaisempaa, verisempää ja sontaisempaa työtä kuin maalaiseläinlääkärin homma on! Taisin vain lukea liikaa ja katsella liikaa Herrioteja telkkarista. Ehkä tässä nykyhommassanikin on kuitenkin tärkeää konkreettisuus niin kuin olisi ollut eläinlääkärinkin työssä.
Telkkarista tuttu
Television ja elokuvien suosikit vaikuttavat monen muunkin haaveisiin. Eläinlääketieteelliseen oli tavallistakin hurjempi tunku James Herriotin muistelmien rantauduttua Suomeen. Terveydenhuolto-oppilaitoksien valintakokeissa on puolestaan runsaudenpula aina sairaanhoitajasarjojen aikaan. Kaikkien haaveet eivät ole aina ihan tästä maailmasta.
– Pääsykokeissa oli kerran takavuosina tyttö, joka ihan vakavanoloisina kertoi hakeneensa alalle sen takia, että TV:ssä pyörivässä sarjassa sairaanhoitajaharjoittelijoilla oli niin mukavannäköiset mekot, kertoo eräs haastattelijoista.
– Siitä lausumasta ei kyllä herunut pisteitä.
Jos ovi on lukossa, kokeile ikkunaa
Toiset kanavoivat ammattihaaveensa harrastuksiin, jos jokin muu ala on jyrännyt lapsuuden ykköstoiveen yli. Viisikymppinen Paula haaveili näyttelijän työstä, mutta päätyi lopulta kuitenkin kielitieteilijäksi. Sen lisäksi hän harrasti opiskeluaikanaan innokkaasti teatteria, josta tulikin yksi elämän tärkeimmistä asioista. Unelmaa voi tavoitella myös sivuportaita pitkin.Lapsuuden ja nuoruuden ammattihaaveet törmäävät realiteetteihin. Omat lahjat sijaitsevatkin toisaalla, tai kaverin esimerkki on johtanut harhaan. Toisinaan törmäys on kitkeränkipeä. Jos olet esimerkiksi aina haaveillut kampaajan töistä mutta et kestäkään kampoomokemikaaleja, on pakko olla varasuunnitelma.
Toiset keksivät kiertotien, niin kuin esimerkiksi Mirkku:
– Aloin opiskella valokuvausta, ja kuinka ollakaan, kuvaan nyt paljon muotijuttuja ja erityisesti kampauksia alan lehtiin. Kuvaamisessakin on omat aineensa, mutta onneksi en ole ainakaan toistaiseksi osoittautunut niille allergiseksi, ja digikamera on siinä mielessä todellinen siunaus. Toisaalta vieläkin vihlaisee, kun näen, miten taitavat kädet pyörittävät kiehkuroita, ja omia hiuksiani tykkään laitella kaiken aikaa. Kavereillekin syntyy mieluusti nutturoita ja muita viritelmiä.
Rahakin ratkaisee?
Nykypäivänä ei useinkaan tarvitse luopua urahaaveistaan puhtaasti rahan takia. Opintoja on mahdollisuus rahoittaa lainalla, vaikka moni ei haluakaan sitoutua lainaan vielä opiskeluaikana. Jos opinnot kestävät pitkään, saattaa välillä olla pakko yrittää saada töitä, vaikka se voi siirtää valmistumista edelleen. Vielä 50 vuotta sitten oli aika yleistä, että ammatti oli kiinni esimerkiksi oppikouluun pääsystä tai vanhempien asemasta.
Moni myös vaihtaa alaa "vanhoilla päivillään". Kaikkinielevä harrastus voi vaatia täydellistä omistautumista, tai oma työ voi alkaa tuntua tylsältä. Eläkeikää lähestyväkään ammatinvaihtaja ei ole enää mikään kummajainen. Tarvitaan myös moniosaajia, joitten tutkinnot rakentuvat yllättävistäkin yhdistelmistä (esimerkiksi juristi-lingvisti).
Mikään ei estä kasaamasta itselleen vaikka kymmentä tutkintoa, jos vain rahkeet kestävät ja talous antaa myöten.
Teksti: Hanna Myllys
Kuvat: Shutterstock