Merivoimien miinalaiva Riilahti on torjumassa Neuvostoliiton sukellusveneitä Loviisan eteläpuolella vuonna 1943, elokuun 23. päivänä aamuyöllä. Jotta vesikuuntelijat voisivat paremmin kuulla, mitä pinnan alla tapahtuu, aluksen koneet on sammutettu.
Kello kaksi aluksen tähystäjä huomaa lännessä vihollisaluksia ja suorittaa hälytyksen. Riilahden koneita ei saada käynnistettyä tarpeeksi nopeasti laivan saamiseksi liikkeelle, ja neuvostoliittolainen moottoritorpedovene TK 94 ampuu torpedolla täysosuman Riilahden kylkeen. Riilahti katkeaa kahtia ja uppoaa vain kahden minuutin päästä.
23 merisotilasta painuu pohjaan laivan mukana, ja 11 pelastetaan Vartiomoottorivene 1:n kyytiin. Pelastettujen joukossa on aluksen päällikkö, kapteeniluutnantti Osmo Kivilinna, joka oli saman vuoden maaliskuussa nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi. Hän kuolee saamiinsa vammoihin myöhemmin.
Riilahti ja Kivilinna olivat ehtineet olla mukana upottamassa useita sukellusveneitä, ja pelkästään jatkosodan ensimmäisten kahden vuoden aikana alus laski toista tuhatta merimiinaa ja raivausestettä Suomenlahdelle. Somerin taistelussa heinäkuussa 1942 Riilahti kävi tykistötaisteluita Neuvostoliiton aluksia vastaan, antoi tulitukea saarta puolustaneille suomalaisille ja selvisi yli 50 lentokoneen hyökkäyksestä.
Ruoste hallitsee, valo paljastaa
Sukellushistoriaa tutkiva sukelluskouluttaja Matti Anttila on nyt sukeltamassa Riilahden hylylle kolmatta kertaa. Pinnalla keikkuvasta poijusta lähtee köysi kohti pohjaa, ja sitä Anttila lähtee seuraamaan, kohti pimeää.
40 metriä, 50 metriä, 60 metriä... Suomenlahden syvyyksiin valo pitää viedä mukanaan, ja sukelluslamppujen valokeilat halkovat pimeyttä.
Ennen pohjaa poijuköydestä erkanee ohjausnaru, joka vie sukeltajat hylkyä kohti. Ensimmäisenä näkyy aina ruosteinen seinämä tai kyljen kaari, sen mukaan mihin kohtaan hylkyä saapuu. Kaikki on ruosteenpunaista ja liejuntummaa. Jos punainen suodatetaan kuvista pois, näkymä on kelmeän vihreä. Hylky on jäänyt tarkaksi kuvaksi uppoamisen jälkeisestä hetkestä ja pohjaan tömähtämisestä.
– Se hetki, kun hylky ensimmäistä kertaa piirtyi sukellusvalaisimen keilaan, oli pysäyttävä. Kaikki laivan historian lukeminen konkretisoitui täysin, muut asiat unohtuivat ja katse jäi siihen. Ja sitten tajuntaan iski, että tässä se on, niiden 23 miehen hauta, Anttila kertoo ensimmäisestä sukelluksestaan.
Komentosillan rikkinäisten lasien läpi voi nähdä, kuinka käskyjä konehuoneeseen välittävän telegrammin vivut ovat jääneet "täysi taakse" -asentoon. Konehuoneessa käskyä ei koskaan ehditty toteuttaa.
Lyijykynä toimii pohjassakin
Hylky on niin syvällä lähes 70 metrissä, että pohjalla oloon on aikaa vain 15–30 minuuttia ennen kuin pitää aloittaa jopa kolme tuntia kestävä nousu turvapysähdyksineen. Aika käytetään tarkkaan hyödyksi ottamalla hylystä kuvia ja tutkimalla sen kuntoa historiantutkimusta ja Merivoimia varten. Jos jotain ei voi kertoa valokuvilla, lyijykynällä voi kirjoittaa muistiinpanoja erikoispaperilehtiöön.
Riilahden hylylle ei tehdä huvisukelluksia. Hylyn luokse sukeltamiseen tarvitaan lupa sekä Merivoimien esikunnasta että Sotamuseolta. Lupa heltiää vain, jos sukelluksella on jokin yleishyödyllinen syy, kuten dokumentointi. Lisäksi hylky on hautarauhan suojaama, joten kaiken toiminnan pitää olla kunnioittavaa ja julkaistujen kuvien hyvän maun mukaisia.
Hylyn kunto kiinnostaa Sotamuseota, koska meressä kaikki rapistuu hiljalleen. Merivoimia kiinnostavat esimerkiksi Riilahden mukana uponneet räjähteet ja niiden aiheuttamat turvallisuusriskit.
Sukeltajien laivakaan ei ankkuroidu hylyn lähelle, ettei hylky vahingoitu. Opaspoijun ankkuroiva heittopaino upotetaan vähän matkan päähän hylystä.
Paperityöt päätyvät hyllyille
Kun kaikki sukeltajat saadaan takaisin pinnalle, 20–30-kiloinen heittopaino kiskotaan hiki purskuen pohjasta ja kippari laittaa laivan liikkeelle. Muistiinpanoja ryhdytään tekemään heti, etteivät yksityiskohdat unohdu tai muutu: missä asennossa Riilahden osat olivat, mikä oli tykin osoituskulma, olivatko potkurit tallella.
Maissa sukellusryhmä hajaantuu koteihinsa ja laittaa varusteensa kuivumaan. Sitten alkavat paperityöt.
– Aika monta iltaa istutaan yhdessä ja verrataan omia havaintoja aikaisempiin havaintoihin ja historiatietoihin. Jos huomaamme jotain, mitä ei historiankirjoissa mainittu, ryhdymme tutkimaan sitä, Anttila kertoo.
Kun syntyvä dokumentti on saatu vedenpitäväksi, se lähetetään sekä Merivoimien esikuntaan että Sotamuseolle. Sotamuseo koostaa dokumentit hyllyjensä jatkeiksi harrastajille ja tutkijoille eteenpäin jaettaviksi.
Itämeri paljastaa salojaan hiljalleen
Riilahtea on dokumentoitu useita kertoja, mutta Itämerellä on vielä muita salaisuuksia. Merkittäviä löytämättömiä hylkyjä on yhä useita. Esimerkiksi jääkäreitä Suomeen vuonna 1917 tuoneen sukellusvene UC-57:n muistopatsas on Hamnskärin saarella Tiiskeristä pohjoiseen, mutta itse sukellusveneen sijaintia kukaan ei vielä tiedä.
Uponneiden laivojen tutkimisen kannalta Itämeri on hylkyjen aarreaitta. Vähähappisessa, vähäsuolaisessa, tummassa ja kylmässä meressä säilyvät tutkijoiden iloksi sekä rauta että puulajit.
Matti Anttilalle historiaan sukeltaminen on muita hyödyttävä harrastus, mutta sen mielekkyyttä ei ole tarvinnut miettiä.
– Eräs veteraani sanoi minulle kerran, että tämä on tärkeää työtä siksi, etteivät nämä asiat pääsisi koskaan unohtumaan. Toivon, että jos nämä tarinat pysyvät ihmisten korvissa, he muistaisivat ja osaisivat arvostaa sotien veteraanien työtä.