Mies vailla menneisyyttä

Aki Kaurismäen Suomi-trilogia saa nyt toisen itsenäisen osansa elokuvassa, joka kuvaa asunnottomien elämää. Ensimmäinen osa, koskettava Kauas pilvet karkaavat (1996) kuvasi työttömyyttä. Ohjaaja on jälleen turvautunut hyväksi todettuun vakiokaartiinsa, mutta pääosaan nousee nyt ensimmäistä kertaa lahjakas Markku Peltola.

Mies vailla menneisyyttä kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä (Peltola), joka saavuttuaan junalla Helsinkiin saa huligaanin mailasta tällin päähänsä ja menettää muistinsa. Niin rahat, nimi kuin menneisyyskin ovat kateissa. Kuraojasta hänet pelastaa hoiviinsa ystävällinen pariskunta: Niemiset (Juhani Niemelä ja Kaija Pakarinen) asustelevat kahden poikansa kanssa rannan huterassa parakissa, ja pian löydökillekin järkätään samanmoinen.

Elämä ei ole helppoa, mutta uutterasti mies alkaa rakentaa uutta minuuttaan. Hän korjaa, kuuraa ja kalustaa - perustaapa tuuliselle pihamaalle pienen pottumaankin. Päivä alkaa paistaa risukasaan, kun mies kohtaa Pelastusarmeijan soppaa tarjoilevan sotilaan Irman (Kati Outinen): hiljainen rakkaus orastaa, toivo herää. Nuotiolle kokoonnutaan muiden kodittomien kesken kuuntelemaan musiikkia. Esteeksi nimettömän uudelle elolle pyrkii asettumaan paskamainen koronkiskuri Anttila (Sakari Kuosmanen), jonka pelotteena toimii lammasmaisen kiltti hauva Hannibal.

Elokuvan henkilöt ovat kaurismäkeläiseen tapaan karikatyyrejä. Päähenkilö on harvapuheinen kunnon mies joka ei työtä pelkää. Irma on yhtä vähäsanainen kunnon nainen joka uskoo Jumalaan ja rakkauteen. Sakari Kuosmasen hahmotteleman Anttilan ja Pertti Sveholmin esittämän virkaintoisen rikospoliisin tehtävä on tietysti edustaa yhteiskunnan rajoittavia hallintarakenteita ja yhdessä yrittävien kodittomien sitä tuttua pikkuihmisten rintamaa, jonka keskinäinen solidaarisuus on voimakkain ase riistäviä rakenteita vastaan.

Tällainen tarkoituksellinen - ja usein koomiseksi kehkeytyvä - mustavalkoisuus tasapainoilee näkemyksellisyyden ja osoittelevuuden rajamailla, mutta onnistuu kuitenkin pysymään rajan paremmalla puolella. Soppa toimii - siis jos pitää Kaurismäestä. Samalla ehdolla toimivat myös tavaramerkiksi muodostuneet repliikit, jotka todetaan lakonisesti kuten ulkoa opetellut värssyt. Irma: "Ehdin jo hetken pelätä" Mies: "Turhaan."

Mies vailla menneisyyttä on erikoinen (ja samalla täydellisen tunnistettava) yhdistelmä nuhjuista naturalismia ja vaaleanpunaista ryysyromantiikkaa. Aiheet ja kuvauksen kohteet ovat karuja mutta kuvat hengästyttävän kauniita. Kun asunnottomat värjöttelevät nuotion lämmössä tai istuvat askareissaan auringossa, esteettinen vaikutelma on tarkkaan laskettu ja värikoodattu. Yhdistelmä toimii yhtä tehokkaasti kuin ennenkin - siis jos pitää Kaurismäestä.

Romanttista kokonaisvaikutelmaa lisää musiikki. Jukeboksista kaikuvan nostalgisen rautalangan lisäksi kuulemme karhean kauniisti esitettyjä tangoja Pelastusarmeijan bändin sekä kirpputorin johtajattaren esittäminä. Viimeksi mainittua esittää itse Annikki Tähti. Hänen äänessään on iän patinoimanakin uskomatonta paloa. Toisessa pistäytymisroolissa käy itseään esittävä asianajaja Matti Wuori, joka vapauttaa sankarimme perättömistä syytteistä.

Tähän mennessä lähinnä sivuosia näytellyt Markku Peltola antaa nyt samastuttavat kasvot rantojen miehille, ihmisille jotka kohtalo ja yhteiskunta on jättänyt oman onnensa nojaan. Peltolan suoritus on vähäeleisyydessään vangitseva ja syvältä riipaiseva. Ohjaajan ensimmäisistä ohjauksista lähtien vakuuttanut veteraani Kati Outinen ei kai osaakaan olla huono, ja jälleen hän saa sydämet liikahtelemaan ujon Irman sydämen tahtiin.

Aki Kaurismäki on ilman muuta Suomen suurin elokuvaohjaaja. Hän on myös ainoa auteur, joka on vienyt kotimaamme elokuvamaailman kartalle vankkumattoman omintakeisella, tinkimättömällä tyylillä.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: UIP