Suomi 2014. Ohjaus: Dome Karukoski. Käsikirjoitus: Dome Karukoski ja Tuomas Kyrö. Tuotanto: Markus Selin ja Jukka Helle. Kuvaus: Pini Hellstedt. Leikkaus: Harri Ylönen. Ääni: Tuomas Klaavo. Puvustus: Anna Vilppunen. Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski, Iikka Forss, Petra Frey. Kesto: 104 min.
Kirjailija Tuomas Kyrö osui radiomonologeista koostetulla Mielensäpahoittaja-kirjallaan (2010) suoraan suomalaiseen suoneen. Sen herkkähipiäinen kertoja on kasikymppinen maalaismies, joka mieluusti unohtaisi koko rakennemuutoksen. Kyllä oli ennen paremmin kuin nyt. Kyllä ei kaupungissa ole ihmisen hyvä.
Karvalakkielokuvan ohjaajaksi looginen valinta on toinen kansansuosikki Dome Karukoski ja tuottajaksi Markus Selin: mieluummin kuin taidetta he kumpikin tekevät sujuvia leffoja ja ennakoivat onnistuneesti suuren yleisön toiveet. Resepti toimii nyt harvinaisen hyvin, ja jonkinmoinen katsojaennätys lienee odotettavissa.
Sysi-Suomessa yksin elelevällä mielensäpahoittajalla (Antti Litja) ovat asiat tärkeysjärjestyksessä: verkot pitää katsoa, perunat nostaa ja hommat hoitaa. Ja käydä sairaalassa katsomassa Alzheimeria sairastavaa emäntää (Petra Frey). Mutta sitten jäärä loukkaa jalkansa ja joutuu lähtemään "pääkaupunkiin muka johonkin vysioperatiaan". Poika (Iikka Forss) jää maalle kotimieheksi ja työkokouksesta toiseen kohkaava miniä (Mari Perankoski) saa hangoittelevan appiukon niskoilleen.
Kuten kirjassa, tilannekomediaa syntyy sukupolvien ja elämäntapojen yhteentörmäyksestä. Jokainen tunnistaa mielensäpahoittajassa oman vanhempansa tai isovanhempansa – ja olennaisimmalla tasolla itsensä. Nykyelämä on taukoamatonta hälyä ja älylaitteiden kaaosta, mikäs sen terapeuttisempi ajatus kuin hidas perunapellon kääntö käen kukkuessa.
Kirjan filmatisoiminen on usein jo lähtökohtaisesti ongelmallista, mutta erityisesti silloin, kun on kysymyksessä verbaliikkaan nojaava, ulkoisilta tapahtumiltaan minimalistinen romaani. Näin oli vaikkapa Pussikaljaelokuvan (2011) kohdalla: Mikko Rimmisen rikas ja vaivihkaisen humoristinen tapahtumattomuuden tarina latistui valkokankaalla harmittomaksi tapausten kuvitukseksi. -elokuvassa täysin olennainen on Antti Litjan hämeen murteella puhuva kertojaääni, joka tuo Kyrön lämpöistä maailmaa lähelle. Hetkittäin kirjan rivienvälinen komiikka muuttuu kuitenkin osoittelevaksi meuhkaamiseksi. Näin käy vaikkapa vaivaannuttavissa kohtauksissa venäläisvieraiden kanssa.