Mielensäpahoittaja

Kirjailija Tuomas Kyrö osui radiomonologeista koostetulla Mielensäpahoittaja-kirjallaan (2010) suoraan suomalaiseen suoneen. Sen herkkähipiäinen kertoja on kasikymppinen maalaismies, joka mieluusti unohtaisi koko rakennemuutoksen. Kyllä oli ennen paremmin kuin nyt. Kyllä ei kaupungissa ole ihmisen hyvä.

Karvalakkielokuvan ohjaajaksi looginen valinta on toinen kansansuosikki Dome Karukoski ja tuottajaksi Markus Selin: mieluummin kuin taidetta he kumpikin tekevät sujuvia leffoja ja ennakoivat onnistuneesti suuren yleisön toiveet. Resepti toimii nyt harvinaisen hyvin, ja jonkinmoinen katsojaennätys lienee odotettavissa.

Sysi-Suomessa yksin elelevällä mielensäpahoittajalla (Antti Litja) ovat asiat tärkeysjärjestyksessä: verkot pitää katsoa, perunat nostaa ja hommat hoitaa. Ja käydä sairaalassa katsomassa Alzheimeria sairastavaa emäntää (Petra Frey). Mutta sitten jäärä loukkaa jalkansa ja joutuu lähtemään "pääkaupunkiin muka johonkin vysioperatiaan". Poika (Iikka Forss) jää maalle kotimieheksi ja työkokouksesta toiseen kohkaava miniä (Mari Perankoski) saa hangoittelevan appiukon niskoilleen.

Kuten kirjassa, tilannekomediaa syntyy sukupolvien ja elämäntapojen yhteentörmäyksestä. Jokainen tunnistaa mielensäpahoittajassa oman vanhempansa tai isovanhempansa – ja olennaisimmalla tasolla itsensä. Nykyelämä on taukoamatonta hälyä ja älylaitteiden kaaosta, mikäs sen terapeuttisempi ajatus kuin hidas perunapellon kääntö käen kukkuessa.

Kirjan filmatisoiminen on usein jo lähtökohtaisesti ongelmallista, mutta erityisesti silloin, kun on kysymyksessä verbaliikkaan nojaava, ulkoisilta tapahtumiltaan minimalistinen romaani. Näin oli vaikkapa Pussikaljaelokuvan (2011) kohdalla: Mikko Rimmisen rikas ja vaivihkaisen humoristinen tapahtumattomuuden  tarina latistui valkokankaalla harmittomaksi tapausten kuvitukseksi. Mielensäpahoittaja-elokuvassa täysin olennainen on Antti Litjan hämeen murteella puhuva kertojaääni, joka tuo Kyrön lämpöistä maailmaa lähelle. Hetkittäin kirjan rivienvälinen komiikka muuttuu kuitenkin osoittelevaksi meuhkaamiseksi. Näin käy vaikkapa vaivaannuttavissa kohtauksissa venäläisvieraiden kanssa.

Karukosken ohjaustöiden maailmankuva on vahvasti miehinen, olipa kyseessä poikamainen kohellus (Napapiirin sankarit) tai eksyneen uusnatsin äijäily (Leijonasydän). Sukupuoliroolit ovat lujassa, vaikka niille pintatasolla mukamas naureskellaan. Mielensäpahoittajaan tämä sopii nohevasti: vastakkain ovat pullantuoksuisesti hymyilevä vanhanajan kotiäiti ja stressaantuneena nalkuttava uranainen. Eikö voitaisi palata menneeseen? kuuluu kysymys.   

Jo radiossa hahmolle äänensä antanut Antti Litja on itseoikeutettu ja mainio mielensäpahoittaja. Mari Perankoski tekee miniänä tarkan ja hauskan roolin, vaikka se on kirjoitettu huomattavasti rasittavammaksi akaksi kuin kirjan ymmärrettävä naishahmo. Iikka Forss naurattaa tunteitaan prosessoivana pehmomiehenä, joka mieluummin leipoo kuin putsii rännejä.

Pini Hellstedtin kuvaama ja Tuomas Klaavon äänisuunnittelema elokuva on komeata katsottavaa ja kuunneltavaa. Se on tehty huolella ja varman päälle, ja parhaimmillaan se tavoittaa alkuperäisen yhdistelmän haikeutta ja huumoria. Muutaman kerran, kuten pihapuun katastrofaalisessa kaato-operaatiossa, leffa naurattaa ääneen – ja loppua kohden myös nostaa palan kurkkuun niin maalais- kuin kaupunkilaistollolta.

Kyllä ei tämän jälkeen tee mieli puhelinta availla. Pellon puutteessa vie mieli vaikka merenrantaan miettimään.