Magnolia

Paul Thomas Andersonin edellinen elokuva Boogie Nights tarkasteli amerikkalaista elämäntapaa 70-luvun kiihkeän pornomaailman kautta, ja nyt ohjaajan suurennuslasin alla on joukko 90-luvun losangelesilaisia, joiden elämää seurataan yhden päivän ajan. Robert Altmanin Short Cuts'in mieleen tuovassa kerrontamuodossa henkilöiden vaiheet kietoutuvat toisiinsa episodimaisesti, mikä yleistyi viime vuosikymmenellä muuttuakseen lopulta suorastaan kiusalliseksi muodiksi. Magnolia on kuitenkin yllättävä ja omaperäinen elokuva, joka hallitsee keinonsa ja pitää otteessaan läpi reilun kolmituntisen kestonsa. Turhaan sitä ei ole hukutettu erilaisiin palkintoihin ja Oscar-ehdokkuuksiin.

Ajallemme ominaisesti miltei kaikkien Magnolian henkilöiden elämä liittyy jotenkin television maailmaan. Entinen TV-pohatta Earl Partridge (Jason Robards) tekee kuolemaa, ja haluaa viime hetkillään tavata kauan sitten hylkäämänsä pojan Frankin (Tom Cruise). Tämä testosteroniinsa miltei tikahtuva egokimppu vetää sarasvuomaisia TV-seminaareja miehille naisenkaatamisen jalosta taidosta, muttei halua kuulla isästään ja valehtelee menneisyydestään. Donnie Smith (William H. Macy) on entiseen lapsineron rooliinsa jumittunut luuseri, joka on täydellisesti hukannut elämänsä suunnan. Nykyinen lapsinero Stanley (Jeremy Blackman) koettaa puolestaan pyristellä omasta roolistaan eroon, mutta dollarinkuviin kiehtoutunut isukki (Michael Bowen) ei päästä poikaa vapaaksi television tietokilpailukierteestä.

Lisäksi tutustumme Partridgen lääkeriippuvaiseen vaimoon Lindaan (Julianne Moore), vanhuksesta huolehtivaan empaattiseen mieshoitajaan Philiin (Philip Seymour Hoffman), yksinkertaiseen poliisimieheen Jimiin (John C. Reilly) ja tämän ihastukseen Roseen (Melinda Dillon), joka kokahuuruisena kantaa kaunaa isälleen, lapsinero-visailun suositulle vetäjälle (Philip Baker Hall). Tämä sairastaa syöpää, eikä halua ymmärtää todellista syytä tyttärensä vihanpitoon.

Paitsi nykyajan kaoottinen elämäntapa, Magnolian henkilöitä yhdistää halu muutokseen, vimmainen tarve tehdä tyhjyydelle jotain. Kun väkivalta, huumeet, sairaus ja rakkaudettomuus ovat arkipäivää, jokainen positiivinen tapaus erottuu ympäristöstään kuin ihme, ja saa myös aikaan lisää hyvää. Yllättävä pyyteettömyys hädän keskellä, katumus vuosien vääryyden jälkeen, rakkaus odottamattomimmalla hetkellä - nämä ovat Magnolian tarjoamia valonsäteitä pimeyteen.

Loistokkaan näyttelijäkaartin keskellä kirkkaimpana hehkuu Tom Cruisen Golden Globe -palkittu suoritus isätraumaansa hukuttavana macho-Frankina, jonka kuori alkaa rakoilla pahemman kerran. Onneksi siloposki uskaltaa nykyisin tarttua tähtikuvaansa monipuolistaviin, ristiriitaisiin rooleihin. Erityismaininnan ansaitsee myös yleensä niljakkaisiin osiin päätyvä Philip Seymour Hoffman (Boogie Nights, Lahjakas hra Ripley), joka uutterana saattohoitajana on tällä kertaa elokuvan ehkä sympaattisin hahmo.

Toisin kuin mainittu "esikuva", kylmästi etäännyttävä Short Cuts, Magnolia tuo ihmisensä lähelle ja tekee heistä tuttuja. Ja vaikka he kaikki ovat enemmän tai vähemmän onnettomia ja eksyksissä, on heidän elämässään myös toivon pilkahdus, mahdollisuus suunnanmuutokseen. Andersonin teos onkin aidosti koskettava ja rohkean tunteellinen elokuva vailla sentimentaalisuutta, rankka ja häiritsevä elämys vailla tarpeetonta inhorealismia tai lohduttomuutta. Tarkasti tapahtumansa rytmittäen se yhdistelee erilaisia tyylejä, totta ja fantasiaa, realismia ja absurdikkaa. Ja moniaineksisuudessaankin Magnolia onnistuu säilyttämään vankan näkemyksensä.

Teksti: Tuuve Aro