USA, 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Leikkaus: Sarah Flack. Tuotanto: Sofia Coppola, Ross Katz. Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson. Kesto: 103 min.
Sofia Coppolan toinen pitkä elokuva on varsinainen taidonnäyte siitä, miten äärimmäisen simppeleistä aineksista voi loihtia intensiivisen elokuvan. Coppolan itsensä käsikirjoittamassa Lost in Translationissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään: keski-ikäinen näyttelijä ja parikymppinen elämäänsä etsivä nuori nainen tapaavat tokiolaisessa luksushotellissa ja ystävystyvät - heitä yhdistää unettomuus, samanlainen huumorintaju sekä puolisot joiden kanssa yhteinen sävel on luiskahtanut epävireeseen.
Bill Murray on Bob Harris, elokuvatähti, jonka loiston päivät alkavat olla takanapäin. Hän on tullut Tokioon kuvaamaan sarjan rahakkaita viskimainoksia. Keski-iän kiriisiä potevan Bobin avioliitto on muuttunut rakkaudesta tehokkaaksi mutta tunteettomaksi liikeyritykseksi. Vaimo esiintyy elokuvassa vain nimenä faksien ja postilähetyksen takana sekä nalkuttavana äänenä puhelinlinjoilla. Scarlett Johanssonin näyttelemä Charlotte on nuori amerikkalainen, joka kärsii hänkin tunteidensa hyytymisestä. Vauhdikas ja trendikäs aviomies valokuvaa tähtösiä ja viihtyy paremmin aivottomien anorektikkojen kuin vaimonsa seurassa.
Coppolan elokuva poikkeaa amerikkalaisista valtavirran elokuvista kaikessa muussa paitsi stereotypisessä tavassaan pilkata japanilaisia (mikä sivumennen sanoen on hillittömän hauskaa). Elokuvan japanilaiset ovat kaikki kummallisia: he huutavat jatkuvasti, elehtivät villisti ja sekoittavat aina keskenään L- ja R-kirjaimet. Mutta elokuva ei yritä vähääkään olla tutkielma kahden erilaisen kulttuurin törmäämisestä vaan tarina kahden omassa elämässään yksinäisen amerikkalaisen sielunveljeydestä hermostuttavan hissimusiikin soidessa taustalla.
Tokion Hyatt Regencyn sisään mahtuu kokonainen oma keinotekoinen maailmansa, jonka ulkopuolella on äänekäs, kaoottinen, värikäs ja sammumattoman energinen Tokio. Bob ja Charlotte tarkkailevat molemmat väsyneinä elämää ja ihmisiä; tavattuaan toisensa he alkavat elää. Seksisuhdetta Bobille ja Charlottelle ei koskaan synny, mutta lyhyessä ajassa heidän välilleen kehittyy jotakin ainutlaatuista, voimakasta ja kaunista, jolle on vaikea keksiä tyhjentävää, osuvaa määritelmää. Ja mikä ihmeellisintä: näiden kahden eri maailmoista tulevan ihmisen suhde on täysin uskottava. Tunnelma on melkeinpä yksi elokuvan henkilöhahmoista: kaikki on alati leijuvan unenomaista ja epätodellista, todellisuus käy vain välillä raapaisemassa pintaa. Taidokkaasti rakennettu ääniraita on yksi tunnelman tärkeistä rakennuspalikoista.
Vaikka Bob ja Charlotte hädin tuskin koskettavat toisiaan elokuvan aikana, heidän välillään on enemmän latausta kuin kymmenessä romanttisessa elokuvassa yhteensä. Bill Murray tekee ehkä uransa parhaimman roolin välttäen tyylikkäästi ylilyöntejä. Bob on surullisen hahmon ritari, säälittävä ja sopivasti lkikurinen. Scarlett Johansson näyttelee pienesti, tarkasti ja läsnäolevasti. Coppola näyttää tunteita ja tunnelmia ryhtymättä selittelemään. Lost in Translationissa se mitä ei kerrota, on tuhannesti kiehtovampaa kuin ryöppyävät suuret tunteet. Unettomien amerikkalaisten kohtaamisessa on sellaista elokuvan lumoa, mikä ei sammu valkokankaan pimennyttyä.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Sandrew Metronome