Li Anderssonin nettikolumni: Rahaliitosta on voitava erota

Vaikka on jäänyt epäselväksi, kannattaako Väyrynen enää edes itse omaa aloitettaan, se on tervetullut avaus vauhdittamaan kansallista keskustelua rahaliiton tulevaisuudesta ja Suomen jäsenyydestä. Sellaista on syytä käydä. Käyn seuraavaksi läpi rahaliiton ongelmat ja esitän ratkaisuja niihin.

Euron ongelmat

Rahaliiton ongelmat ovat olleet tiedossa pitkään. Useat taloustieteilijät varoittivat jo rahaliiton luomisen yhteydessä yhteisestä rahapolitiikasta ilman mekanismeja yhtenäiselle finanssi- ja talouspolitiikalle. Rahaliitto on tässä mielessä surullinen symboli ristiriidoille, jotka ovat leimanneet koko EU-projektia sen syntymästä saakka. Kansalaiset kannattavat kansainvälisyyttä ja yhteistyötä, mutta karsastavat monien päättäjien tavoin liittovaltiota, eli finanssipoliittisen vallan tai työmarkkinapolitiikan luovuttamista ylikansallisille elimille.

Ratkaisuna valtiot luovuttivat rahapolitiikkansa EMU:lle mutta säilyttivät finanssipolitiikan kansallisessa ohjauksessa. Toki jo Maastrichtin sopimuksessa sovittiin muun muassa julkista velkaa ja alijäämää koskevista säännöistä, mutta niihin suhtauduttiin lähinnä ohjeellisina. Esimerkiksi suurin osa EMU:n isoista jäsenmaista ei ole koskaan täyttänyt vaatimuksia 60 prosentin velkasuhteesta.

Mitä sitten syntyy, kun kansantaloudeltaan hyvin erilaiset maat sidotaan yhteen yhteisen valuutan, valuuttakurssin ja rahapolitiikan kautta? - Epävakautta.

Epävakaus näkyy siinä, kuinka euroon siirtymisen myötä muun muassa Etelä-Eurooppaan virtasi pankeilta rahaa paljon matalammalla korolla kuin mihin olisi ollut syytä ja pankit laskivat riskiarvioitaan maiden osalta. Halpaa lainarahaa käytettiin Espanjassa yksityisen sektorin toimesta kiinteistökuplan luomiseen, sekä Kreikan oikeistohallituksen toimesta valtiontalouden alijäämän ja rikkaita suosivan veropolitiikan aukkojen paikkaamiseksi. Saksa vauhditti osaltaan kehitystä polkemalla palkkoja kotimarkkinoilla, muun muassa minijobsien ja Hartz IV-työreformin kautta. Saksan kotimarkkinoiden kysynnän ollessa heikkoa, virtasi maan pankeista pääomaa ulkomaille. Näin Saksa kohensi palkkapolitiikallaan kilpailukykyään - muiden maiden kustannuksella.

Eurokriisi: korot nousivat ja pankkisektori pelastettiin

Kamelin selkä katkesi finanssikriisistä seuranneen eurokriisin myötä. Kun Kreikan valtiontalouden todellinen tila paljastui, markkinat reagoivat nostamalla lainojen korkotasoa merkittävästi. Espanjassa ja Irlannissa asuntokuplan puhkeaminen laukaisi kriisin, jonka seurauksena valtiot päättivät tukea kaatumaisillaan olevaa pankkisektoria. Tämä toteutettiin lainaamalla rahaa yksityisiltä pankeilta.

Tilanteessa konkretisoitui yksi rahaliiton keskeisistä rakenteellisista ongelmista: keskuspankin rajattu rooli. Koska valtiot saivat lainaa ainoastaan yksityiseltä pankkisektorilta oman keskuspankin sijaan, pankit nostivat riskiarviot valtioiden veloista maksettavista koroista niin korkealle, että valtiot eivät käytännössä voineet ottaa lainaa markkinoilta. Ei kukaan ota asuntolainaakaan, jos korko on 40 prosenttia. Rahaliitossa valtiot voivat mennä konkurssiin, mutta ylisuurten pankkien ei anneta tehdä niin.

Tässä kohtaa olisi pitänyt tehdä velkajärjestely, jonka seurauksena valtioiden velkataakkaa olisi vähennetty ja vastuu roskalainojen järjestämisestä siirretty niille keskieurooppalaisille pankeille, jotka olivat lainaa liian avokätisesti alun perin lainanneet. Näin ei tehty. Sen sijaan euromaat sopivat tukipaketeista, joiden turvin euromaat takasivat kriisivaltioille ERVV- ja EVM-rahoitusmekanismien kautta maksettavia lainoja. Samoilla rahoilla maksettiin takaisin lainoja keskieurooppalaisille pankeille. Tukipakettien ehdoiksi asetettiin vaatimuksia rajuista leikkauksista julkisiin menoihin ja mittavia reformeja palkka- ja eläkepolitiikkaan. Tämä oli kohtalokas virhe, jota Euroopan oikeisto ei edelleenkään suostu tunnustamaan.

Valittu kriisinhoitopolitiikka oli epäoikeudenmukaista ja toimimatonta. Pohjois-Euroopan jäsenmaiden kansalaisilta vaadittiin tulonsiirtoja pankeille. Kriisimaissa rajut leikkaukset tuhosivat maiden taloudet ja aiheuttivat voimakkaan BKT:n laskun, jonka seurauksena velkasuhde jopa kasvoi useissa kriisimaissa. Lisäksi leikkausten seurauksena eriarvoisuus ja työttömyys räjähtivät kasvuun.

Vasta EKP:n johtajan ilmoitus vuonna 2012, että keskuspankki on valmis tekemään mitä vain - myös käyttämään “epäkonventionaalisia” keinoja - rahaliiton pelastamiseksi, rauhoitti tilanteen. Tämä ulostulo oli EKP:n lupaus, ettei jäsenvaltioiden anneta mennä konkurssiin. EKP aloitti valtioiden joukkovelkakirjojen ostot, ja markkinat rauhoittuivat. Korkotasot laskivat.

Kriisin seuraukset: työttömyyttä, julkista velkaa ja matalaa kasvua

Kun eurokriisin akuutein vaihe oli ohi, oltiin tilanteessa, jossa työttömyys Euroopassa oli hälyttävän korkealla ja sekä palkka- että sosiaaliturvapolitiikkaan tehtiin monissa maissa merkittäviä heikennyksiä. Kriisinhoidon yhteydessä siis tuhottiin pysyvästi keskeisiä hyvinvointirakenteita muuttamalla massiivinen määrä velkaa yksityisestä julkiseksi. Euroopassa siirryttiin matalan kasvun aikakaudelle.

Kriisin aikana talouskuriin sitoutuneet oikeistopoliitikot kehittivät vimmatusti uusia tapoja vahvistaa rahaliiton finanssipoliittisia sääntöjä. Syntyi talouskurisopimus, jonka kautta talouskuripolitiikka sementoitiin. Sopimuksessa vahvistettiin säännöt korkeintaan 60 prosentin velka-BKT-suhteesta ja 0,5 prosentin rakenteellisesta alijäämästä. Siitäkin huolimatta, että iso osa EMU-maista edelleen rikkoi kyseistä sääntöä, ja vaikka 60 prosentin velkakatto ei perustu taloustieteellisesti yhtään mihinkään.

EKP jatkoi “epäkonventionaalisia” toimiaan pumppaamalla rahaa markkinoille. Tämän QE-politiikan tavoitteena oli torjua deflaation riski ja luoda edellytyksiä talouskasvulle. Ongelma vain oli, että sellaisessa rahaliitossa, jossa raha- ja finanssipolitiikka on erotettu toisistaan, keskuspankkirahan lisääminen ei näy investointeina tai työpaikkoina reaalitaloudessa. Pörssiyritysten kurssit nousevat ja taseet paisuvat, mutta kysynnän ollessa olematonta rahaa ei käytetä investointeihin.

Toimet näkyvät myös Suomessa, missä pörssiyritykset maksavat ennätysosinkoja, nostavat toimitusjohtajien palkkoja ja bonuksia sekä kasvattavat kassojaan. EKP pyrkii siis elvyttämään Euroopan taloutta pumppaamalla rahaa rahoitusmarkkinoille ja pörssille kuukausittain summalla, joka vastaa 250 euroa jokaista euroalueen kansalaista kohden. Älytön talouskurisäännöstö luo velkapelkoa, josta johtuen valtiot eivät käytä rahaa kysynnän lisäämiseksi investointeina. Yhtälö on kestämätön.

Ratkaisuja: toimivampi rahaliitto

Vasemmisto ympäri Eurooppa on kritisoinut rahaliittoa, sen rakenteellisia valuvikoja ja kriisin yhteydessä harjoitettua leikkauspolitiikkaa. Toimiva rahaliitto edellyttää sen rakenteiden muuttamista sekä luopumista talouskurista. EKP:lle ja valtioille on annettava mahdollisuus lainata rahaa suoraan keskuspankilta. Näin valtiot pystyisivät käyttämään EKP:n luomaa rahaa suoraan työllistäviin investointeihin sekä kansalaisten ostovoiman parantamiseen. Kysynnän parantuessa myös yritysten investointiympäristö parantuisi. Samansuuntaisia ehdotuksia on alkanut kuulua myös yllättävistä suunnista, viimeisenä talousvaliokunnan puheenjohtaja Kai Turusen suusta, tämän ehdottaessa, että EKP:n raha pitäisi jakaa suoraan kaikille pienituloisille kansalaisille. Esitys on kannatettava.

Keskuspankin rakenteellisten uudistusten ja EMU:n sääntöjen muutosten lisäksi toimiva rahaliitto edellyttää luopumista järjettömistä talouskurisäännöksistä. Rajoitukset estävät kysyntää lisäävän politiikan, ja johtavat ennen pitkää tilanteeseen, jossa maat alkavat kikkailla tilinpidollisesti niiden kiertämiseksi. Suomikin tekee näin. Sipilä, Berner ja muut haluavat ehdottamansa väyläyhtiön kautta lisätä liikenneinvestointien volyymia, siirtämällä investoinnit valtion budjetista erillisen osakeyhtiön taseeseen. Tällaisessa taloudenpidossa ei ole mitään järkeä.

Edellä mainittujen toimenpiteiden lisäksi rahaliitossa tulisi kiinnittää huomioita myös koko euroalueen sisäisiin epätasapainoihin. Isoja ja toistuvia ylijäämiä tekevät maat ovat kokonaisuuden kannalta yhtä ongelmallisia kuin jatkuvien alijäämien kanssa kamppailevat kriisimaat. Yhteisvaluutta ei voi toimia, ellei maiden välisiin epätasapainoihin puututa jollain tulonsiirtomekanismilla.Kokonaisuutena euroalue on nimittäin tällä hetkellä ylijäämäinen. Aivan toinen kysymys sitten onkin, ovatko kansalaiset valmiita tällaisiin ratkaisuihin, joissa osa maassa syntyvästä vauraudesta siirretään muualle?

Yhtenäisen valuutan ongelmallisuus

Yksi yhtenäinen valuutta muodostaa ison ongelman sekä Kreikan että tällä hetkellä myös Suomen kaltaisten matalan kasvun ja heikentyneen kilpailukyvyn kanssa kamppailevien maiden kohdalla. Maat, joilla on oma valuutta, pystyvät vaikeissa tilanteissa parantamaan kilpailukykyään valuutan arvoa laskemalla, eli devalvoimalla. Rahaliiton jäsenmailla ei sellaista mahdollisuutta ole. Se johtaa poliittiseen umpikujaan, jossa maille ei tarjota mahdollisuuksia elvyttävään finanssipolitiikkaan eikä kilpailukykyä parantavaan rahapolitiikkaan. Jäljelle jäävä vaihtoehto on sisäinen devalvaatio ja talouskuri. Rahaliiton eliitti on pitänyt kiinni ratkaisusta viimeiseen asti, piittaamatta politiikan aiheuttamasta inhimillisestä katrastrofista.

Rajuimmillaan jääräpäisyys näkyi viime kesänä, Kreikan uuden hallituksen neuvotellessa uuden tukipaketin ehdoista. Kreikan tuore hallitus, joka oli voittanut vaalit lupauksella lopettaa talouskurin, yritti viimeiseen asti saada sopimuksen, joka ei olisi jatkanut maan taloutta surkastuttavalla linjalla.

Euroryhmä uhkasi käytännössä lopettaa Kreikan pankkijärjestelmän hätärahoituksen. Näin se kiristi lopulta Syrizan johtajat hyväksymään talouden kurjistamispolitiikkaa jatkavan kolmannen tukipaketin. Neuvotteluprosessi osoitti, kuinka talouskuri on pakotettu rahaliiton rakenteisiin. Komissiosta, Euroopan Keskuspankista ja IMF:stä koostuva troikka lähetti kansalaisille kaksi viestiä: Euroopan talouspolitiikkaa ei vaihdeta vaaleilla ja eurosta ei erota. Tämä oli käänteentekevä hetki.

Tämä onkin viimeinen keskeinen valuvika rahaliitossa, joka olisi syytä korjata. Rahaliiton jäsenmailla täytyy olla mahdollisuus tarvittaessa erota rahaliitosta ja eroa varten täytyy olla valmiiksi suunniteltu prosessi. Siirtyminen omaan rinnakkaisvaluutan käyttöön olisi yksi ratkaisu, joka voisi tukea taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppailevia maita. Rahaliitolla pitää myös olla suunnitelma koko EMU:n hallittua purkua varten. Suunnitelman laatiminen ei tarkoita, että projektiin ryhdyttäisiin, mutta toimimattoman rakenteen ylläpitäminen ilman mitään todellisia käytäntöjä sen purkamiseksi tarpeen vaatiessa, ei ole demokraattista. Kansalaisilla pitää olla mahdollisuus halutessaan valita eurosta eroaminen tai yhteistyön lopettamista, ilman että muut maat uhkaavat kostotoimenpiteillä.

Vaihtoehdot

Olen viime vuonna kertonut kannattavani euroopanlaajuista kansanäänestystä euron tulevaisuudesta. Kansalaisten kannan kysyminen olisi tärkeä keino mitata rahaliiton legitimiteettiä aikana, jolloin rahaliiton politiikkaa tehdään pankkien eikä ihmisten ehdoilla. Samalla haluan kuitenkin painottaa, että juuri äänestyksen kansainvälisyys on yhtälailla minulle tärkeää. Rahaliiton tulevaisuus ei ole vain kansallinen kysymys, vaan rahaliiton ongelmat koskevat kaikkia jäsenmaita. Eurooppalaisina olemme tässä surullisessa sopassa mukana yhdessä, haluaisimme sitä tai emme.

Vaihtoehtoja on vain kaksi. Joko rahaliiton rakenteelliset viat korjataan, tai sitten rahaliittoa on syytä purkaa.