Jokunen viikko sitten median välityksellä käytiin mielenkiintoista ajatustenvaihtoa urheilevien lasten ja nuorten monipuolisuudesta. Esimerkiksi Mikael Forssell ja Jani Sievinen liputtivat vahvasti sen puolesta, että oma päälaji olisi löydettävä mahdollisimman aikaisin, jos haluaa etenkin globaaleissa lajeissa absoluuttiselle huipulle.
Sievinen kommentoi MTV:n haastattelussa näin:
- Poikkeustapauksia voi joskus ani harvoin tulla, mutta kaiken lähtökohtana on se, että juuri globaaleissa ja erittäin vaativissa lajeissa, kuten esimerkiksi jalkapallossa ja uinnissa, on yksinkertaisesti erikoistuttava mahdollisimman varhain, jos haluaa tähdätä ihan sinne kirkkaimmalle huipulle. Höntsäily vapaa-ajalla on tietysti asia erikseen, mutta näitä asioita ei pitäisi koskaan sekoittaa keskenään. En voi ymmärtää, miksi niin monella ihmisellä Suomessa menee tässä asiassa puurot ja vellit täysin sekaisin.
Onko Sievinen oikeassa vai väärässä? Asiasta on myös täysin vastakkaisia näkemyksiä. Nuorisotutkimusverkoston tutkijat Mikko Salasuo, Mikko Piispa ja Helena Huhta perehtyivät neljän vuoden ajan suomalaisten huippu-urheilijoiden elämänkulkuun ja tekivät siitä oman raporttinsa.
Johtopäätöksenä oli, että varhainen erikoistuminen ei johda huippu-urheilumenestykseen. Tutkijat kertoivat, että kun erikoistuu lajiinsa myöhään, noin 12-16-vuotiaana, on lopputulos optimaalisin. Itse uskon, että liiallinen yleistäminen on tässä kohtaa pahasta. Kysykää vaikka Sieviseltä.
Yleistäminen on vaarallista
On hyvä muistaa, että monipuolisuudesta puhuttaessa ei voi koskaan yleistää. Joku nousee huipulle, vaikka valitsee lajinsa 6-vuotiaana, joku tekee saman valittuaan sen 18-vuotiaana. Lisäksi on erilaisia lajeja, joiden lainalaisuudet ja vaatimukset ovat täysin toisistaan poikkeavia. Voimistelu ja taitoluistelu ovat varmasti lajeja, joissa on erikoistuttava äärimmäisen nuorena. Periaatteessa näin on kaikissa taitolajeissa. Toisaalta, lieneekö yhtäkään urheilumuotoa, joka ei olisi taito- ja tekniikkalaji?
