Lex Hollo: Varhainen erikoistuminen – tie tähtiin vai uhka urheilu-uralle?

Sievinen kommentoi MTV:n haastattelussa näin:

- Poikkeustapauksia voi joskus ani harvoin tulla, mutta kaiken lähtökohtana on se, että juuri globaaleissa ja erittäin vaativissa lajeissa, kuten esimerkiksi jalkapallossa ja uinnissa, on yksinkertaisesti erikoistuttava mahdollisimman varhain, jos haluaa tähdätä ihan sinne kirkkaimmalle huipulle. Höntsäily vapaa-ajalla on tietysti asia erikseen, mutta näitä asioita ei pitäisi koskaan sekoittaa keskenään. En voi ymmärtää, miksi niin monella ihmisellä Suomessa menee tässä asiassa puurot ja vellit täysin sekaisin.

Onko Sievinen oikeassa vai väärässä? Asiasta on myös täysin vastakkaisia näkemyksiä. Nuorisotutkimusverkoston tutkijat Mikko Salasuo, Mikko Piispa ja Helena Huhta perehtyivät neljän vuoden ajan suomalaisten huippu-urheilijoiden elämänkulkuun ja tekivät siitä oman raporttinsa.

Johtopäätöksenä oli, että varhainen erikoistuminen ei johda huippu-urheilumenestykseen. Tutkijat kertoivat, että kun erikoistuu lajiinsa myöhään, noin 12-16-vuotiaana, on lopputulos optimaalisin. Itse uskon, että liiallinen yleistäminen on tässä kohtaa pahasta. Kysykää vaikka Sieviseltä.

Yleistäminen on vaarallista

On hyvä muistaa, että monipuolisuudesta puhuttaessa ei voi koskaan yleistää. Joku nousee huipulle, vaikka valitsee lajinsa 6-vuotiaana, joku tekee saman valittuaan sen 18-vuotiaana. Lisäksi on erilaisia lajeja, joiden lainalaisuudet ja vaatimukset ovat täysin toisistaan poikkeavia. Voimistelu ja taitoluistelu ovat varmasti lajeja, joissa on erikoistuttava äärimmäisen nuorena. Periaatteessa näin on kaikissa taitolajeissa. Toisaalta, lieneekö yhtäkään urheilumuotoa, joka ei olisi taito- ja tekniikkalaji?

Otan yhden konkreettisen esimerkin omasta lajistani yleisurheilusta. Eräs 10-vuotias lapsi on kilpaillut tänä kesänä 10 viikon aikana 130 eri kilpailua kaikissa yleisurheilulajeissa. Onko se sitä monipuolisuutta, mikä johtaa huipulle? Vai asia, josta olisi syytä tehdä lastensuojeluilmoitus. Epäilen vahvasti, ettei voi olla lapsen oma tahto kilpailla noin paljon. Ja jos kilpaillaan jossain lähes joka päivä, koska harjoitellaan? Liialla kilpailuttamisella lapsi väsyy varmasti ja kyllästyy urheilemiseen ennemmin tai myöhemmin. Lajitaitojen opettaminen ja oppiminen sekä perusominaisuuksien kehittäminen olisivat tuossa iässä kaiken a ja o. Jos niille ei jää aikaa, mennään metsään, että ryskyy.

Mitä monipuolisuus on?

Moniin lajeihin on pesiytynyt täysin väärä käsitys monipuolisuuden käsitteestä; se on sitä, että tehdään mahdollisimman paljon kaikkea, muttei riittävästi mitään. Monipuolisen harjoittelun voi loistavasti rakentaa yhden lajin ympärille, jos valmentaja on ammattilainen. Jos on tarkoitus joskus menestyä omassa päälajissaan, pitäisi olla päivän selvää, että monipuolinen harjoittelu rakennetaan palvelemaan oman lajin vaatimuksia ja lajianalyysiä, mielestäni tämän pitäisi tapahtua esimerkiksi yleisurheilussa noin 15 ikävuoden tienoilla. Mikäli näin ei tehdä, kuukahtaa kehitys väistämättä ennemmin tai myöhemmin, kun lajikohtaiset perusvaatimukset ovat väärin ymmärretyn monipuolisuuden sutinassa kadonneet täysin. Ja siitä kuopasta harvoin enää noustaan.

Kokonaan toinen juttu on, jos tarkoituksena on kasvattaa liikunnallinen ihminen ilman mitään tulosodotuksia. Silloin monipuolisuus on epäilemättä hyvä asia, sisälsi se sitten ihan mitä lajeja ja millaista harjoittelua tahansa. Mutta silloin ei puhuta enää huippu-urheilusta.

Raakasti myöhässä

En siis purematta niele väitteitä, että varhainen erikoistuminen pilaisi nuoren urheilijan uran. Kyse on paljon enemmän harjoittelun sisällöistä kuin lajikirjosta. Vastapainoksi Jani Sievisen omat kokemukset kuulostavat nekin hurjilta: hän harjoitteli omien sanojensa mukaan ikävuodet 6-16 nimenomaan omaa lajiaan uintia ilman yhtäkään vapaapäivää. Kivikovaa touhua, mutta toisaalta, kivikovat saavutuksetkin saatiin aikaan.

Huippu-urheilun muutostyöryhmä on julkaissut sport.fi –sivuillaan eri lajien urheilijapolkujen optimaalista etenemistä. Siellä sana lajivalinta tai erikoistuminen mainitaan yleisurheilussa ikävuosina16-17, uinnissa tytöillä 15-17, pojilla 16-18, suunnistuksessa 15-16, hiihdossa 16-19 ja painissa 15-18. Uskallan väittää, että kansainvälisen menestyksen näkökulmasta olemme noilla suosituksilla ainakin ikähaarukoiden yläpäässä kuin nurmoolaaset Talvisota-elokuvassa: raakasti myöhässä.

Lue Lex Hollon kaikki blogit täältä