Leikolan kolumni: Perussuomalaiset tuplaavat paikat kuntavaaleissa, mutta se on vain välietappi

Tulossa on poikkeukselliset vaalit. Kaikki voittavat. Suurin voittaja on kuitenkin perussuomalaiset, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Markus Leikola.

Demarit kasvavat viime kuntavaaleista kaikilla mittareilla. Kokoomuksen saalis on suurempi kuin eduskuntavaaleissa. Keskusta pysyy valtuutettujen määrällä suurimpana puolueena ja Suomessa on yhä valtava määrä kuntia, joissa keskusta on suurin puolue.

Ruotsinkielisisissä kunnissa Rkp on samalla tavoin voittaja. Vihreät saavat enemmän valtuutettuja kuin koskaan ja vasemmistoliittokin varsin mahdollisesti enemmän kuin viimeksi. Pienemmistä puolueista Liike nyt on varma voittaja sekin, sitä kun ei ollut edes olemassa edellisten kuntavaalien aikaan.

Suurin voittaja on kuitenkin perussuomalaiset. Neljä vuotta sitten perussuomalaiset oli Timo Soinin johtama hallituspuolue eli räjähtämistään odottava aikapommi.

Vuoden 2017 lukemista jälkeen jääminen olisikin katastrofi, jollaista Suomen historiassa ei ole nähty, kun tiedetään, mikä vallan- ja kurssinvaihto puolueessa tapahtui muutama kuukausi edellisten kuntavaalien jälkeen – ja niiden seurauksena.

Puolueen gallupkannatus on pyörinyt 20 prosentin molemmin puolin. Näiden lukujen realisoituminen kuntavaaleissa riippuu pitkälti ehdokasasettelusta, jonka tilanne on kaikilla suurilla ja keskisuurilla puolueilla hyvä – mutta koska eri kunnat ovat eri kokoisia, kannatusprosentista ei voi suoraan ennustaa vaalitulosta.

Somessa ei PS:n kannattamista häpeillä

Parhaan osviitan saa ehkä, jos katsoo, kuinka monta ääntä on tarvittu yhteen valtuutettuun.

Vuonna 2017 tämä luku oli pienemmistä kunnista kannatuksensa keräävällä keskustalla 295 ääntä yhtä valittua kohti, kokoomuksella 356 ja SDP:llä tästä välistä 293. Perussuomalaisten luku oli lähes sama, 293 ääntä per valtuutettu.

Kun SDP vuonna 2017 keräsi 19,6 prosentin kannatuksella 1697 valtuutettua, ennustan tältä pohjalta, että perussuomalaiset kaksinkertaistavat nykyiset 770 valtuutettuaan 1550-1600 valtuutettuun.

Tämän eteen on tehty paljon työtä ruohonjuuritasolla neljän vuoden ajan ja se näkyy myös somessa, jossa yhä useampi johonkin tyytymätön ilmoittaa äänestävänsä perussuomalaisia ensimmäistä kertaa eläissään. Minkäänlaisesta stigmasta tai kantansa ilmoittamisen häpeällisyydestä ei voi enää puhua.

Myös koronapandemia pelaa perussuomalaisten maaliin: hermostuminen ja tuskastuminen siihen, että mitään ei voi tehdä ja elää normaalisti, johtaa puolueen kannatuksen kasvuun. Vaalipäivään mennessä tyhmiä ja ei-kivoja rajoituksiakin tulee vain lisää eikä vähemmän.

Sinimustat on onnenpotku Halla-aholle

Puoluejohto on tehnyt myös hartiavoimin perustyötä oikean laitansa siivoamiseksi. Kyse ei ole vain siitä, että öyhöttäjät ja maskiton eduskuntapuhuja näyttävät ikävältä julkisuudessa, vaan myös Suojelupoliisinkin toteamasta äärioikeistolaisen väkivallan lisääntymisestä.

Pekka Katajan murhayritys oli esimerkki siitä, että poliittinen terrori ei rantaudu Suomeen ainoastaan ulkomailta, vaan kasvaa myös syvällä Suomen sisällä. Riski siitä, että seuraavakin attentaatti liippaisi jollakin tavoin perussuomalaisia, pikemminkin kasvaa kuin vähenee.

Sinimustan ryhmittymän lähteminen vaaleihin omilla listoillaan on varsinainen onnenpotku persuille, koska nyt Jussi Halla-aho voi osoittaa, että heistä oikeallakin on järjestäytynyttä poliittista elämää. 

Taitavat poliitikot ovat maratoonareita

Taitavat poliitikot osaavat puhua yhtä aikaa sekä omille että muille. Omille puhutaan asioita, joille omat aplodeeraavat ja vähän röhönauravatkin. Kun henki on hyvä, niin muiden osoittama paheksuminen vain nostattaa omien yhteishenkeä. Tässä suhteessa Halla-ahon puolue jatkaa Soinin linjoilla.

Tavallista taitavammat poliitikot ovat myös maratoonareita. Timo Soini kirjoitti gradunsa 1988. Ulkoministeriys, unelmaduuni hallituksessa, aukeni vasta 27 vuotta myöhemmin, kun puolue oli kertaalleen luonut nahkansa ja sitä oli kasvatettu vaihe vaiheelta.

Soini tunnustautui itse populistiksi – termi, jota Halla-aho vierastaa – ja kun persut menivät hallitukseen, häntä syytettiin opportunistiksi.

Menestystä politiikassa ei lasketa kuitenkaan pelkästään ministerivuosilla, vaan myös kyvyllä tarttua tilaisuuksiin kiinni. Myöhempi historiankirjoitus ratkaisee, ketä pidetään opportunistina, ketä poliittisena nerona – kuten vaikkapa Helmut Kohlia, joka Berliinin muurin murruttua ryhtyi saman tien kampanjoimaan DDR:ssä ja varmisti sen, että hänen puolueensa on pysynyt kolme vuosikymmentä sen jälkeen suurimpana puolueena.

Kaikkein taitavimmat poliitikot ovat opportunisteja, jotka osaavat lukea tilanteita ja ottaa niistä vaarin. Halla-aho tietää, että rasismista, vähäväkisistä ja öyhötyksestä ei lisäkannatusta tule – eivätkä näistä asioista viehättyneet katoa muuallekaan kovin nopeasti. Tämä äänekäs vähemmistö on kuitenkin vähemmistö. 

Pääministeri oli samaa mieltä kuin Halla-aho

On syytä raivata viimeinen este, joka on esteenä kannatuksen kasvulle vielä 20 prosentistakin ylöspäin ja se on epäilys salonkikelpoisuudesta. Halla-ahon perussuomalaiset on ainoa puolue Suomessa, jonka kanssa hallitusyhteistyöstä on konkreettisesti kieltäydytty, kesällä 2017 eli vain neljä vuotta sitten, eikä puolue ole siitä muuttunut.

Kyse ei kunnallisvaaleissa eikä seuraavissa eduskuntavaaleissakaan ole vain siitä, mikä on perussuomalaisten todellinen linja, vaan kuinka yhteistyökykyiseltä puolue näyttää.

Julkisuuteen päin vedenjakaja oli torstain 4.3. A-Talk-ohjelma. Halla-aho käytti termiä "vuoden 2015 siirtolaiskriisi". Ei "pakolaistulva" tai "hallitsematon maahanmuutto". Ei kertaakaan.

Halla-aho ei niinkään "ollut samaa mieltä kuin pääministeri", vaan pääministeri oli samaa mieltä kuin Halla-aho.

Moni hämmästyi kommentaattorien ja kotikatsomoissa: noinko fiksu se onkin? Mitä on tapahtunut 

Tähtäimessä 25-30 prosenttia

Ei kyse tietenkään ole siitä, että Halla-aho olisi muuttunut, mutta Halla-ahon puheet kyllä ovat monipuolisempia. Siihen on aivan selkeä syynsä: Halla-aho haluaa johtaa 25 prosentin ja 30 prosentin puoluetta poistamalla esteitä ja pelkoja puolueen äänestämisen tieltä. Silloin kannattaa esiintyä kuin kuka tahansa muukin puoluejohtaja.

Kunhan ei aina ja koko ajan tee niin. Sillä Soinin tie on ainoa, mikä Halla-ahoa pelottaa. Hallituksessa populistipuolueella – puolueella, jonka äänestäjien valtaosa vaatii populismia siis – ei ole kuin hävittävää. Lähi-idän tai pandemian varaan ei voi laskea, vaikka kansallismieliset kansainvälistä vetoapua tarvitsevat jatkossakin.

En yhtään ihmettelisi, vaikka hän ajattelisi, että 28 prosentin oppositiojohtajana puolueen vaikutusvalta on suurimmillaan vuosikymmenen loppupuolella.

Kuntavaalit ovat tärkeä etappi tuolla tiellä. Kannatuksen kasvun hallinnan ongelmassa puolestaan ollaan vasta alussa.

Kirjoittaja Markus Leikola on tietokirjailija, vapaa toimittaja ja MTV Uutisten kolumnisti.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja