Nimimerkki Aika auttaa aikanaan kertoi Studio55.fin lukijakyselyssä kulkeneensa pitkän tien lapsettomuuden hyväksymiseen. Suru nostaa isovanhemmuusiässäkin ajoittain päätään.
Olimme kolmikymppisiä, kun tapasimme ja rakastuimme. Olimme onnellisia, ja parin vuoden kuluttua ensitapaamisesta aloimme toivoa lasta. Lasta ei kuitenkaan kuulunut.
Kävimme lapsettomuustutkimuksissa, mutta mitään varsinaista yhtä syytä ei löytynyt emmekä aloittaneet lapsettomuushoitoja. Kymmenen vuoden sisällä tulin kolme kertaa spontaanisti raskaaksi, mutta raskaudet menivät suureksi suruksemme kesken.
Lapsettomuus on hiljainen ja näkymätön suru. Se alkaa hiljaisena pelkona ja loppuu hiipuvaan toivoon. Entisaikaan lapsettomuudesta puhuttiin aika vähän. Myöhemmin alkoi tulla asiaa käsitteleviä ohjelmia, jotka aina päättyivät onnelliseen loppuun – eli pariskunnat saivat joko oman tai adoptoidun lapsen. Mielestäni olisi tärkeää, että kyseisissä ohjelmissa myös lapsettomaksi jäämisen hyväksyminen olisi ratkaisu.
Lapsettomana jää monesti jotenkin jännästi sivuun, koska perhe on se normaali tie elämässä. Me olemme aina vain me, ja joudumme etsimään kaiken huumorin ja ilon ja elämän tarkoituksen toinen toisistamme. Mikään ulkopuolinen (lapsen kasvu ja eri vaiheet) ei tuo elämäämme kehitystä.
Näin isovanhemmuusiässä toivoisin vain, että mummit ja ukit vähän hillitsisivät sitä lapsenlapsien erinomaisuuden hehkutusta ja hiukan pitäisivät sitä tarinoiden ja sanomisten arkkua piukemmalla.
Elämämme on kuitenkin ollut varsin antoisaa, rikasta ja kasvattavaa. On oikeastaan ollut hienoa kulkea ikään kuin vastavirtaan tätä elämää, vaikka lapsettomuuden suru oli aikanaan kipeä ja nostaa toki vieläkin aika ajoin päätään. Olemme kiitollisia toisistamme ja siitä, että olemme osanneet säilyttää rakkauden ja yhteyden toisiimme.