Trevor Noah syntyi toivottuna lapsena äidilleen. Hänen silkka olemassaolonsa oli kuitenkin rikos apartheid-valtiossa, jossa oli aina valittava puolensa.
Moni saattaa unohtaa, kuinka hiljattain valtaosa Etelä-Afrikan kansalaisista eli vielä alistettuna.
Etelä-Afrikan poliisivaltiossa väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin – ryhmiin, joita koskivat eri kansalaisoikeudet.
Rotuerottelupolitiikka jatkui vuoteen 1991 asti. Ja vaikka järjestelmä kaatui, kipuilee maa sen aikana pystytettyjen rakenteiden kanssa yhä.
Yksi Apartheidin uhreista ja sen kieroutuneessa maailmassa syntyneistä ja kasvaneista ihmisistä on Trevor Noah.
Nykyisin lahjakas koomikko, poliittinen kommentaattori ja huippusuositun The Daily Show’n juontaja Noah on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan ja kokemuksistaan apartheid-valtiossa.
Valkoisen isän ja mustan äidin lapsi
Kirjan nimi on Laiton lapsi, sillä sitä Noah syntyessään rotuerottelusääntöjen mukaan oli.
Hän syntyi valkoisen isän ja mustan xhosa-kansanosaan kuuluvan äidin lapseksi. Hänen syntymävuonnaan 1984 rotujen sekoittamisesta saattoi saada viisi vuotta vankeutta.
Noah sai silti alkunsa hänen äitinsä, Patricia Noahin tietoisesta valinnasta.
Tiedän, että vanhempieni välillä oli aito yhteys ja rakkautta. Minä näin sen. En kuitenkaan pysty sanomaan, kuinka romanttinen heidän suhteensa oli tai missä määrin he olivat vain ystäviä. Lapsi ei kysy sellaisia asioita. Tiedän vain, että yhtenä päivänä äiti teki ehdotuksen.
”Minä haluan lapsen”, hän sanoi miehelle.
”Minä en halua lapsia”, mies vastasi.
”Minä en kysynyt haluatko sinä lapsia. Pyysin sinua auttamaan minua hankkimaan lapsen. Haluan sinulta vain spermaa.”
Näin sai alkunsa lapsi, jonka olemassaolo oli rikos.
Lapsuus piilossa
Kirjassaan Noah kertoo lapsuudestaan varjoissa, yhteiskunnassa, jonka ilmapiirissä hän ei ollut lähtökohtaisesti toivottu missään ympäristössä.
Noahin varhainen lapsuus oli piileskelyä. Hän vietti vuosikausia lähinnä kotona äitinsä kanssa tai sukulaistensa luona piilossa, sillä ulkona oli vaarallista hänelle.
Rukoilin isoäidiltä, että minäkin saisin mennä ulos.
”Saanhan mennä? Ole niin kiltti ja anna minun mennä leikkimään serkkujen kanssa.”
”Ei! Ne vievät sinut!”
Kauan luulin hänen tarkoittavan, että muut lapset varastaisivat minut, mutta hän puhui poliisista. Lapsia voitiin viedä. Lapsia todellakin vietiin. Väärän värinen lapsi väärällä alueella, ja viranomaiset saattoivat marssia paikalle, viedä huoltajuuden vanhemmilta ja raahata lapsen orpokotiin. Townshipien (mustien asuinalueiden) valvontaan valtiovalta käytti omaa vasikkaverkostoaan, impimpejä, nimettömiä ilmiantajia, jotka ilmoittivat epäilyttävästä toiminnasta.
Apartheidin maailmassa oli aina ryhmänsä edustaja. Ja värillisten, eli ei täysin mustien tai valkoistenkaan, piti valita puolensa.
H. A. Jackin alakoulu sai minut tajuamaan, että olen musta. Ennen sitä välituntia minun ei ollut tarvinnut kertaakaan valita, mutta kun minut sitten pakotettiin valitsemaan, valitsin mustan.
Valikoivaa opetusta
Toisin kuin valkoisten tunneilla, mustien lasten kouluissa ja luokissa opetus oli järjestään niin heikkoa, että Suomen koulujärjestelmän läpi kasvaneille se tuntuu käsittämättömältä.
Asioiden syy- ja seuraussuhteita ei opetettu, joten jos lapsille jotain esimerkiksi historiasta opetettiinkin, eivät he oppineet laittamaan tapahtumia minkäänlaisiin kehyksiin.
Noah antaa kirjassaan absurdin esimerkin seurauksista.
Mustan kansanosan keskuudessa piti apartheidin aikaan olla perinteisen nimen lisäksi englanninkielinen tai eurooppalainen nimi. Siis sellainen, jonka valkoihoinen osasi lausua.
Noah kertoo, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä eurooppalainen nimi napattiin sattumanvaraisesti sen taustoja selvittämättä.
Esimerkiksi Noahin isoisä oli päätellyt kuulemistaan uutisista, että "hitler" oli jonkinlainen panssarivaunu, joka auttoi saksalaisia voittamaan suuren sodan. Tämä hitler oli niin mahtava, että liittoutuneet olivat sen takia häviämässä, ja tästä syystä mustien oli ryhdyttävä auttamaan valkoisia taistelussa.
Ja jos valkoisen miehen pitää alentua pyytämään mustaa miestä avukseen jotakuta vastaan, sen jonkun täytyy olla kaikkien aikojen kovapintaisin kaveri.
Euroopan historialliset johtajat olivat mustalle kansanosalle vain nimiä muiden joukossa. Heidän tekojaan ei kukaan opettanut lapsille niin, että he olisivat osanneet laittaa niitä mittasuhteisiin.
Mustat olivat työvoimaa, resurssi, jonka ei ollut tarkoituskaan ajatella. Toisin kuin heitä johtamaan ja hallitsemaan tarkoitetut valkoiset.
Ei ollutkaan epätavallista, että nimeksi lapselle annettiin Napoleon, Mussolini – tai Hitler.
Meille ei esimerkiksi opetettu, että apartheidin arkkitehdit olivat Hitlerin suuria ihailijoita tai että heidän toteuttamansa rasistinen politiikka sai osittain innoituksensa kolmannen valtakunnan rotupolitiikasta. Meitä ei opetettu miettimään, millainen suhde Hitlerillä oli siihen maailmaan, jossa me elimme. Meitä ei opetettu ajattelemaan. Piste.
Noah kertoo kirjassa tapauksesta, jossa hänen ystäväpiirinsä oli teini-iässä päässyt asemaan, jossa he järjestivät kaupungissaan juhlia ja musiikki- ja tanssiesityksiä. Eräänä kertana heidät pyydettiin esiintymään paikalliseen juutalaiseen kouluun, ja mukana oli taitava tanssija sattumalta nimeltään Hitler.
Esityksen yksi huipentuma oli, kun ryhmän paras tanssija esittää soolon muiden kannustaessa häntä.
He olivat ojentaneet käsivartensa eteen ja pumppasivat niitä rytmissä ylös alas. ”Go Hit-ler! Go Hit-ler! Go Hit-ler!” Ja minä olin kiinni mikrofonissa ja johdin heitä. ”Go Hit-ler! Go Hit-ler! Go Hit-ler!”
Koko huone pysähtyi. Kukaan ei tanssinut. Opettajat, järjestysmiehet, vanhemmat, sadat kipapäiset juutalaislapset jähmettyivät paikoilleen ja tuijottivat järkyttyneinä meitä lavalla olijoita.
Poliisin valta ehdoton
Tanssivan Hitlerin tapaus on vain yksi järjetön esimerkki autoritäärisen valtion politiikan seurauksista yksittäisten ihmisten elämään.
Noah kasvoi poliisivaltiossa, mikä vaikutti käytännössä kaikkeen arjessa.
Poliisi oli asemassa, jossa sillä oli ehdoton valta mustaan kansanosaan nähden. Oikeutta länsimaisella tavalla ajateltuna ei köyhä musta ihminen voinut odottaa.
Noahin kasvaessa hänen äitinsä alkoi seurustella Abelin kanssa, jolla paljastui alkoholiongelma. Suhde jatkui tästä huolimatta, ja he menivät lopulta naimisiin. Syntyi pikkuveli Andrew.
Abel osoittautui humalassa arvaamattomaksi. Ja väkivaltaiseksi.
Sitten täysin yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta, pam! Abel löi äitiä kasvoille. Äiti paiskautui seinään ja putosi lattialle kuin hiekkasäkki. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Äiti luhistui maahan ja pysyi pitkällään ainakin puoli minuuttia.
---
Juoksimme ulos talosta ja edelleen kadulle. Oli keskiyö, ja ulkona oli kylmää. Minulla oli ylläni vain t-paita ja collegehousut. Me kävelimme Eden Parkin poliisiasemalle, joka oli runsaan kilometrin päässä. Äiti marssitti meidät sisään. Vastaanottotiskillä päivysti kaksi konstaapelia.
”Tulin tekemään ilmoituksen”, äiti sanoi.
”Mistä haluatte tehdä ilmoituksen?”
”Haluan tehdä ilmoituksen miehestä, joka juuri löi minua.”
En koskaan unohda ylimielistä ja alentuvaa sävyä, jolla poliisit puhuivat äidille.
”Rauhoittukaahan nyt, rouva. Rauhoittukaa. Kuka teitä löi?
”Aviomieheni.”
”Aviomiehenne? Mitä te teitte? Suututitteko hänet?”
”Suututinko minä… mitä? En. Hän löi minua. Minä tulin tekemään ilmoituksen –”
”Ei, ei, rouva. Miksi haluaisitte tehdä ilmoituksen? Oletteko varma, että haluatte tehdä sen? Menkään kotiin ja keskustelkaa miehenne kanssa.”
Pysäyttävä puhelu
Väkivalta jatkui perheessä.
Kuten monesti perheväkivallassa tilanne paheni ajan myötä. Noahin muutettua jo omilleen, äiti sai itsekin repäistyä itsensä suhteesta.
Mutta Abel ei päästänyt irti. Eräänä päivänä Noah sai puhelun pikkuveljeltään.
”Mitä tapahtui?”
”Olimme tulossa kotiin kirkosta”, hän vastasi, jälleen täysin tyynesti. ”Isä odotti meitä talolla, ja hän tuli ulos autostaan ja alkoi ampua.”
”Mutta mihin? Mihin hän ampui äitiä?”
”Jalkaan.”
”Ahaa, okei”, sanoin helpottuneena.
”Ja sitten hän ampui äitiä päähän.”
Kun Andrew sanoi tämän, kehoni antoi yksinkertaisesti periksi. Muistan tarkkaan, missä liikennevaloissa juuri silloin olimme. Hetkeksi kaikki äänet vaikenivat, ja sitten minä itkin niin kuin en ollut koskaan aikaisemmin itkenyt.
Noahin äiti selvisi ampumisesta hengissä valtavalla tuurilla.
Luoti oli mennyt sisään niskan yläosasta, ohittaen hiuksenhienosti selkärangan. Se tunkeutui pään läpi aivojen alapuolelta ohittaen kaikki tärkeimmät verisuonet, valtimot ja hermot. Sen suunta muuttui poskiluusta, ja vasemman silmän sijaan se löysi tiensä ulos sieraimen kautta.
Äitiä ei tarvinnut edes leikata. Hän kotiutui neljän sairaalapäivän päästä. Koomikkona jo tässä vaiheessa Etelä-Afrikassa läpi lyönyt Noah pystyi maksamaan sairaalakulut.
Apartheid oli jo päättynyt, mutta verityön seuraukset alleviivaavat valtioon juurtunutta käytäntöä. Yhteiskunta pakotti Noahin jo lapsena valitsemaan puolensa, ja nyt se valitsi itsekin.
Vaikka poliisi vihdoin toimi, ei Abel joutunut telkien taakse.
Hänen tapauksensa eteni hitaasti oikeusjärjestelmässä, mutta kaikki oli meitä vastaan. Koska äitini oli toipunut tapahtuneesta ihmeenomaisen nopeasti, Abelia syytettiin murhayrityksestä. Ja koska häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä perheväkivallasta kaikkina niinä kertoina, jolloin äiti oli yrittänyt tehdä poliisille ilmoituksen hänestä, hänellä ei ollut rikosrekisteriä.
---
Tapaus ei mennyt koskaan oikeuteen asti. Abel myönsi syyllisyytensä murhayritykseen. Hänet tuomittiin kolmen vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, eikä hän viettänyt päivääkään vankilassa.”
Kursivoidut kohdat jutussa on lainattu Trevor Noahin kirjasta Laiton lapsi (Atena Kustannus Oy, 2020). Kirjan on suomentanut Jaana Iso-Markku.
Köyhyyden keskellä kasvanut Trevor Noah joutui ajoittain lapsena syömään toukkia nälkäänsä. Nykyään hän juontaa Yhdysvalloissa miljoonien katsomaa The Daily Showta.
Juttuun lisätty 28.9. klo 13.36 suomentaja Jaana Iso-Markun nimi.