Kultarannan eväitä: Suomi pois ytimistä?

Ulkopoliittiset keskustelut tässä maassa ovat tupanneet olemaan hartaita Paasikivi-Seuran kaltaisia äijäseminaareja, joiden liturgisuus on tuonut mieleen Pyhän Synodin virallista linjaa kumartavan kaapuniekkajoukon. Ei Kultarannan turpokäräjät maailmaa lopullisesti muuta, mutta jotakin uutta tähän maahan tilaisuus silti toi, siksi värikkääksi keskustelu aika ajoin muuttui.

Seminaari alkoi presidentin toivomuksella, että paikalla olijat unohtavat roolinsa, heittävät kaluunat nurkkaan ja puhuvat suunsa puhtaaksi mahdollisimman vapaasti.

Samaa menetelmäähän käytti takavuosina naapurissa myös muuan J. Stalin. Sisäministeriön umpiauto tosin aamuyöstä keräsi avomielisyyteen erehtyneet talteen ja teloituskomppanian eteen, mutta saipa johtaja mielipiteet selville ja niiden esittäjät pois jaloista...

Mitä keskusteluista jäi mieleen?

Esimerkiksi se, että Suomen EU-linja hakee paikkaansa: päättäjien käsitykset EU:n touhuista ovat - Alexander Stubbia lukuunottamatta - menossa selkeästi soinilaiseen suuntaan.

Niinistö itse sanoi julkisestikin, että EU elää tietoisessa itsepetoksessa. Nyt on tulossa jo neljäs vuosi, kun EU vakuuttaa, että ensi vuonna kriisi hellittää. Kuka enää uskoo? Tosiasiat olisi syytä kohdata. Kaiken lisäksi EU on muuttanut omia pelisääntöjään kesken kaiken.

Niinistön analyysin päälle käytiin keskustelua siitä, onko Paavo Lipposen (sd.) aikana omaksuttu oppi, jonka mukaan Suomen on mentävä kaikkiin EU:n ytimiin, aikansa elänyt.

Muutamissa puheenvuoroissa todettiin, että talouskriisin jäljiltä unioni ei ole sellainen kuin se sanoo olevansa. Jos rahaunionin yhteisvastuu etenee, Suomella saattaa olla edessä "kovia päätöksiä". Kyse on siitä, voiko Suomi jatkaa rahaliitossa, jos se muuttuu yhä enemmän kohti liittovaltiota ja yhteisvastuuta. Vai voiko rahaliitto jakaantua kahteen porukkaan? Nähdäänkö se päivä vielä joskus, että Suomen on sanottava hyvästit koko touhulle?

Kultarannassa tästä keskusteltiin, mutta olisi voinut keskustella enemmänkin, kuten kaikkien köyhien ystävä Björn Wahlroos valitti.

Jos arvata saa, keskustelu tästä jatkuu nyt aikaisempaa pontevana. Ruma sanapari "ero rahaliitosta" on sanottu ainakin ääneen.

Mutta jos eliitti saa päättää, ytimien määrä Suomen ulkopolitiikassa on vakio. Jos EU:n ytimistä tulee hatka, toiseen pitäisi päästä:

Nimittäin Natoon.

Yleinen ihmetyksen aihe oli, miksei Suomi hae Naton täysjäseneksi, kun sotilasliitossa ollaan muuten kiinni munaskuita myöten. Suurin osa keskustelijoista oli lisäksi varma, että Ruotsi hakee joka tapauksessa Nato-jäsenyyttä pikapuoliin. Kysymys on vain siitä, tekeekö se sen Suomelta salaa, kuten EU-jäsenhakemuksen 1992.

Ylen gallupissa kansan enemmistö vastusti sisukkaasti Nato-jäsenyyttä. Kultarannan eliitti oli muutamaa harvaa poikkeusta vaille Naton kannalla, vaikkei asiasta äänestettykään.

Mutta Suomen ensimmäiset turpokärjät on nyt nähty. Jatkoa seuraa, Niinistö lupasi. Se on hyvä se: ehkä YYA-kauden peruja oleva umpivarovaisuus ulkopoliittisessa keskustelussa on vihdoin takana päin.

Yksi loppupäätelmä on myös se, että pakka on sekaisin. Maailma on niin mullin mallin, ettei kenellekään ole patenttivastausta mihinkään.

Joka tapauksessa yksi tyytyväisimpiä kotiinlähtijöitä Kultarannasta oli varmasti Timo Soini. Tampereen professori Hiski Haukkalakin sanoi EU:ta koskeneessa avauspuheenvuorossaan, että hyödykkeestä on tullut "haitake".

Soini kuunteli hartiat hytkyen ja muistiinpanoja tehden. Professori löytää pomminvarmasti nimensä vielä eduskunnan keskustelupöytäkirjoista:

"Suomalaisissa tiedemiespiireissäkin EU:ta pidetään haitakkeena..."