Kommentti: Viranomaisen tiedottaja ei voi olla lobbari

Julkisuuslain tarkoitus on oikeastaan aika yksinkertainen. Se määritellään 3 §:ssä:

”Tässä laissa säädettyjen tiedonsaantioikeuksien ja viranomaisten velvollisuuksien tarkoituksena on toteuttaa avoimuutta ja hyvää tiedonhallintatapaa viranomaisten toiminnassa sekä antaa yksilöille ja yhteisöille mahdollisuus valvoa julkisen vallan ja julkisten varojen käyttöä, muodostaa vapaasti mielipiteensä sekä vaikuttaa julkisen vallan käyttöön ja valvoa oikeuksiaan ja etujaan.”

Mutta väännetään se vielä rautalangasta. Viranomaisten on oltava avoimia. Julkisen tiedon on oltava saatavilla siten, että viranomaisten toimintaa ja rahan käyttöä voidaan valvoa. Tämä tarkoittaa siis, että viranomaisen tiedon on oltava mahdollisimman oikeaa ja rehellistä.

Aamulehden paljastama valtiovarainministeriön hallintarekisterihankkeen tiedotussuunnitelma on aika kaukana tästä julkisuuslain periaatteesta. Siinä ministeriön viestintäosasto on suunnitellut, miten kiistanalainen lakihanke ajetaan läpi.

Kun tähän vielä yhdistää aiemmin paljastuneeen luottamuspulan takia rajoitetun taustatilaisuuden ja kriittisen lausunnon katoamisen, niin kyse ei ole viestinnästä, vaan lobbauksesta.

Valtiovarainministeriön viestintäsuunnitelman perusteella yksilöille ja yhteisöille ei todellakaan anneta mahdollisuutta muodostaa mielipidettään vapaasti.

Ennen oli toisin. 1990-luvun alussa -- silloin aloitin toimittajana -- viestintäosastot olivat harvinaisia. Vähitellen tuli kaikkiin ministeriöihin ja virastoihin tuli tiedotuspäälliköitä ja viestintävastaavia.

Toimittajan suuntaan heidän työnsä näkyi lisääntyneinä tiedotteina ja tiedotustilaisuuksina. Heiltä saattoi kysyä kuka viraston virkamiehistä on paras asiantuntija juuri sillä hetkellä kiinnostavaan asiaan tai mitä on vireillä. Se oli rehellistä tiedottamista.

Suojelupoliisi oli viimeisiä virastoja, joka palkkasi viestintäpäällikön. Elettiin vuotta 2008. Asiat muuttuivat Ratakadulla nopeasti.

Monen kriisin kohteena ollut supo ryhtyi huolehtimaan brändistään. Vuosikertomuksen kanteen tuli paljon julkisuudessa ollut Ratakadun ovi, nyt raollaan. Virasto ryhtyi puhumaan harkitusta avoimuudesta. Puhelinkeskus yhdisti kaikki toimittajien puhelut -- pyynnöstä riippumatta -- viestintäosastolle.

Supoon syntyi spokesman-kulttuuri, jossa viestintäpäällikkö kommentoi asioita. Toki myönteisenä puolena voi todeta, että aina joku oli tavoitettavissa. Mutta suojelupoliisi ryhtyi hallitsemaan julkisuutta.

Julkisuuteen kerrottiin vain se mitä haluttiin kertoa.

Supo järjesti Tallinnaan matkan paikallisen tiedustelupoliisin vieraaksi. Sille kutsuttiin vain tietyt toimittajat -- kyllä, olin mukana.

Kokonaisuutena kyse oli brändinhallinnasta, joka on vähitellen levinnyt muihinkin virastoihin. Brändäämisellä tarkoitan tässä sitä, että viraston julkisuuskuva on tärkeämpi kuin totuus. Hallinnolle ikävät asiat salataan, vaikkei pitäisi. Poikkeuksiakin kyllä on.

Supossa muutoksen takana oli 2008 viestintäpäälliköksi tullut Liinu Lehto. Hänen taustansa oli Rautaruukin sijoittajasuhdepäällikkönä ja supo ryhtyi toimimaan pörssiyrityksen tapaan ajaen omia päämääriään.

Vuonna 2013 Lehto siirtyi valtiovarainministeriön viestintäpäälliköksi.

Valtiovarainministeriön hallintarekisteri-tapauksessa kyse ei ole enää brändinhallinnasta, jossa siivotaan ja salataan viranomaiselle kiusallisia asioita, vaan selkeästi pyritään vaikuttamaan asiaan.

Voi olla, että olen naiivi nykyisessä tiedottamismaailmassa. Olisi mukava uskoa siihen, että viranomaiset antaisivat oikeita tietoja, joiden perusteella kansalaiset saavat muodostaa mielipiteensä, kun vielä lakikin oikein siihen velvoittaa.

No, näin ei ole.

Aiemmin olen antanut viranomaisen tiedottamiseen kolme ohjetta. Ne olivat:

Älä valehtele

Älä valehtele

Älä valehtele

Päivitetään nämä nyt uuteen muotoon:

Älä valehtele

Älä lobbaa

Älä brändää

Kommentti on alunperin julkaistu Sipilän Elinkautinen-blogissa.