Mainos

Kommentti: Vielä kerran, Black Sabbath – soittakaa Paranoid!

Vähän pelottavankin hahmon johtaman raskaan rockin legendayhtyeen ansiot valkenivat allekirjoittaneelle yllättävää reittiä.

Olihan se mies pelottava niissä kuvissa Suosikin ja Soundin sivuilla. Myös HittimittarissaLevyraadissa ja muissa 1980-luvun klassikko-tv-ohjelmissa tuo irvistelevä mies vaikutti jotenkin samaan aikaan vähän koomiselta, mutta myös pelottavalta.

Ozzy Osbourne. Se on hänen nimensä.

Black Sabbath -nimi ja sen merkitys valkeni vasta sen jälkeen, kun isosiskon c-kasetille äänittämältä "Hitaat"-kokoelmalta löytyi edellämainitun miehen soolokappale nimeltä Mama, I'm Coming Home.

Ei se kappale mikään kauhean hyvä ollut mielestäni silloinkaan, mutta se oli aivan hyvää täytettä muiden 1980- ja 1990-lukujen taitteen slovareiden joukossa. Osbournen nimi ja kasvot jäivät kuitenkin pysyvästi mieleen.

Vasta sitten, kun muutamaa vuotta vanhempien kavereiden kautta löysin yhdysvaltalaisyhtyeen nimeltä Ugly Kid Joe ja bändin EP:n nimeltä As Ugly As They Wanna Be (1991), törmäsin hämmästyksekseni nimeen Ozzy Osbourne tuon Ugly Kid Joen EP-levyn kansilehtisessä.

Kappaleen nimi oli Sweet Leaf.

Osbournen nimi löytyi laulun kirjoittajien joukosta yhdessä muiden Black Sabbath -jäsenien eli Tony Iommin, Geezer Butlerin ja Bill Wardin kanssa.



Samoihin aikoihin tein toisen, vielä merkittävämmän Black Sabbath -teemaisen löydön. Sain ystävältä lainaksi Faith No More -nimisen yhtyeen Live at the Brixton Academy -nimisen VHS-nauhan.

Tuon videotallenteen lopulla siinä vaiheessa itselleni vielä melko tuntematon bändi esitti hyperenergisen ja ehkä maailman siisteimmältä tyypiltä vaikuttaneen laulusolistinsa Mike Pattonin johdolla lainakappaleen nimeltä War Pigs.

Tuon VHS-nauhan näkemisen jälkeen tapahtui täydellinen hurahtaminen Faith No Moren musiikkiin. Jos nyt pitäisi nimetä viisi oman elämän tärkeintä musiikillista vaikuttajaa, Faith No More olisi ehdottomasti listalla.

Tuon videon näkemisen jälkeen alkoi kiinnostaa entistä enemmän yhtye nimeltä Black Sabbath. Sain käsiini Faith No Moren toisen albumin The Real Thing (1989) ja kappale nimeltä War Pigs löytyi myös tuolta levyltä.

Biisin tekijätiedoista löytyi jälleen nimet Osbourne, Iommi, Butler ja Ward.



Tuo yhtye, jota johti se ilkeältä Suosikin sivuilla näyttänyt pitkätukka ja joka oli jonkun lentävän legendan mukaan purrut lavalla lepakon pään irti, olikin tehnyt muutamia oikein hyviä raskaita rock-kappaleita.

Oli pakko hankkia lisätietoa Black Sabbathista. Kirjastosta. Lehdistä.

Ja löytyihän sitä, televisiostakin. Music TV:n metallimusiikkiin keskittynyt ohjelma Headbanger's Ball näytti niin Black Sabbathin kuin Ozzy Osbournenkin musiikkivideoita ja livetaltiointeja.

Eri medioiden haastatteluissa Metallican James Hetfield ja Lars Ulrich hehkuttivat Black Sabbathia ja niinpä tuolloin vielä esiteiniangstinen minä ymmärsi, että tämä yhtye taitaa olla aika kova juttu.

Bändi ei noussut lukuisista kuunteluyrityksistä huolimatta omien suosikkien joukkoon, mutta niinpä vaan yhtyeen asema kävi selväksi.

Black Sabbath on legenda.

Ja se rasittavuuksiin asti hääkeikoilla ja melkeinpä missä vain erilaisissa musiikillisissa yhteyksissä kuultu hulvaton vitsihuudahdus, joka löytyy myös tämän tekstin otsikosta, sen voi käydä ylihuomenna torstaina huutamassa Kaisaniemessä ainoalle oikealle kohteelle.

Yhtä hyvää tilaisuutta tulee tuskin enää koskaan.


Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja