Jouko Turkka yhdisti urheilua ja teatteria enemmän ja persoonallisemmin kuin kukaan muu suomalainen alan vaikuttaja.
2:09
Tänä päivänä, kun kerran viikossa jumpassa käymistäkin kutsutaan "urheilemiseksi", on hyvä muistaa turkkalainen tinkimättömyys. Vähemmän liikunnalliset oppilaat, kuten Mikko Kivinen, joutuivat Turkan johtamassa Teatterikorkeakoulussa kylmään kyytiin.
– Se oli Turkalle täysin väärä foorumi. Opetus oli niin yksipuolista, mitä sieltä silloin sai, Kivinen sanoi MTV3:n Studio55-ohjelmassa viime vuonna.
Turkan silloisessa visiossa näyttelijä oli ääreensä viritetty urheilija, joka lähti joka ilta näyttämölle antamaan kaikkensa, vaikka sananmukaisesti räkä poskella. Hänen mielestään vahva fysiikka antoi taiteilijalle parhaat mahdollisuudet hallita henkiset myllerrykset – ilman sellaisia ei voi urheilua ja teatteria olla olemassa.
Urheilu on saanut teatterilta valtavasti. Jokainen urheilutoimittaja on joskus kirjoittanut nähneensä pelikentillä draamaa (tarinallisen näytelmän), tragedian (murhenäytelmän) tai komediaa (hupinäytelmän). Nykyään kirjoitetaan paljon farsseista – usein ylilyöväkin hupinäytelmän muoto tosin taitaa aika monella mennä sekaisin ei-teatterillisen termin, fiaskon, kanssa.
Teatteri on saanut urheilulta paljon vähemmän. Turkan ohella linkkiä on yrittänyt ylläpitää ainakin jalkapallohullu näyttelijä Otto Kanerva, joka oli hetken aikaa Veikkausliigan palkkalistoillakin promoottorina. Kristian Smeds puolestaan ohjasi Kansallisteatteriin viime vuosikymmenellä Tuntemattoman sotilaan mestarillisesti; versiossa oli suorastaan urheilullista hurmiota Ihanaa, Leijonat, ihanaa -huudatuksineen.
Teatterin ja urheilun yhtymäkohdat ovat loputtomat. Jalkapallopelissä 11 pelaajalla on omat roolit, jotka kuuluvat valmentajan laatimaan käsikirjoitukseen. Turkan ajattelussa mentiin huomattavasti pidemmälle. Innoittajaa ei tarvitse kovin kauan miettiä, kun ajattelee suu vaahdossa keskellä korpea olympiakultaa jahtaavaa hiihtäjää ja kummasti tutisevaa, kuolaavaa Merja Larivaaraa tv-sarjassa Kiimaiset poliisit.
Turkalla oli urheiluun yhtä ehtymätön intohimo kuin teatteriin. Erityisesti sydäntä lähellä olivat kamppailulajit – hänen poikansa Juha Turkka onkin entinen nyrkkeilijä.
13:13
Mutta miksi kaikki tämä? Turkan teatterityötä luonnehtivat totaalinen ennakkoluulottomuus ja pohjaton järkyttämisen halu. Yhden suurimmista inspiraatioistaan hän sai juuri urheilusta. Rankkojakin ylilyöntejä tuli – eivätpä ne ole vieraita urheilussakaan – mutta hänen työssään nerouden ja hulluuden häilyvä raja oli yhtä herkullinen kuin urheilijamaisen peräänantamattomuuden ja taiteilijan tulkinnan välinen rajankäyntikin.