Enemmistö itävaltalaisista kuunteli järjen ääntä presidentinvaaleissa. EU-myönteisen Euroopan erävoitosta on kuitenkin turha puhua.
Järjen ääni pärjäsi Itävallassa pitkälti Alexander van der Bellenin ansiosta. Sitoutumaton vihreä konkaripoliitikko kampanjoi loppumetreillä oikeilla aseilla ja myös oikeilla alueilla. Siellä, missä oli eniten voitettavaa. Hän mobilisoi riittävän määrän niitä liikkuvia äänestäjiä, jotka eivät sittenkään halunneet maan luisuvan EU- ja ulkomaalaisvastaisen vapauspuolueen (FPÖ) käsiin.
Van der Bellen onnistui siinä, missä Yhdysvaltain demokraattien presidenttiehdokas Hillary Clinton epäonnistui. 72-vuotias itävaltalainen ei unohtanut kaupungeissa asuvia ”varmoja” kannattajiaan, vaikka kiersi ahkerasti puhumassa Itävallan maaseudulla, missä kannatus oli heikointa.
FPÖ:n tappiossa oli kysymys myös ehdokas Norbert Hoferin heikkoudesta. Hoferin kannatus nousi yllättävän suureksi, koska hänen oikeistopopulisminsa oli riittävän laimeata myös niille, jotka eivät muuten äänestäisi vapauspuoluetta.
Mutta tämä suosio ei riittänyt. Juuri näiden ”horjuvien” päät van der Bellen käänsi takaisin. Värittömässä lentokoneinsinöörissä ei lopulta ollut sellaista viimeisten kampanjapäivien kansankiihottajaa, jota ehkä olisi tarvittu.
Se, joka nyt ajattelee, että oikeistopopulistien voittokulku on Euroopassa pysäytetty tai että se hidastuu merkittävästi, erehtyy. Ja pahasti.
Koko Itävallan kaoottinen presidentinvaali kaikkine uusimisineen ja lykkäyksineen oli kipakka korvapuusti poliittiselle eliitille. Sen luoma ja pyörittämä rustottunut järjestelmä ei ole enää pitkään aikaan pystynyt tekemään välttämättömiä uudistuksia.