Kommentti: Robbie Williams, osaat edelleen viihdyttää ja naurattaa – mutta Tampereella aiheutit myös huolta

Pakko myöntää: en olisi uskonut. Kun Take That -poikabändistä kenkää 1990-luvun puolivälissä saanut Robbie Williams aloitti soolouransa cover-versiolla George Michaelin Freedom-hitistä, minua nauratti. Versiossa ei ollut mitään uutta, ei mitään mullistavaa eikä Williamsin laulusuoritus kuulostanut tai tuntunut alkuillan nousuhumalaista, keskivertoa parempaa karaokevetoa kummemmalta läpijuoksulta.

Mutta sitten, vuonna 1997, kun Williamsin debyyttisooloalbumi Life Thru a Lens julkaistiin, alkoi tapahtua. Angels ja Let Me Entertain You nousivat jättihiteiksi. Albumi ei muuten tarjonnut ihmeempiä elämyksiä, mutta nuo kaksi biisiä olivat alkusoittoa Williamsin suurelle suosiolle.

Jos minulta kysytään (ei huolta, tiedän, ei kysytä), Robbie Williamsin konsertin kappalemateriaali olisi voinut koostua pelkästään miehen debyyttilevyä seuranneiden kolmen albumin kappaleista, höystettynä esikoisalbumin kahdella tunnetuimmalla laululla sekä muutamalla vuoden 2003 jälkeen julkaistulla Robbie-hitillä.

I've Been Expecting You (1998), Sing When You're Winning (2000) ja Escapology (2002) ovat nimittäin parhaimmillaan vastustamattoman hyvää popmusiikkia. Ja noilla albumeilla Williams on ollut parhaimmillaan.

Tampereella Ratinan stadionilla eilen 10. elokuuta 2017 kyseisiltä levyiltä kuultiin kaikkiaan seitsemän kappaletta: World Party -cover She's the One, Monsoon, Come Undone, Millennium, Kids, Feel ja Rock DJ.

Liuta melko täydellisiä poplauluja jäi kuulematta: No Regrets, Strong, Let Love Be Your Energy, The Road to Mandalay, The Road to Mandalay -singlen b-puolena julkaistu Eternity, Supreme tai Sexed Up olisivat lämmittäneet mieltä kovasti esimerkiksi väsyneen Party Like a Russianin tai rasittavan Rudeboxin sijaan.

Mutta koska minulta joten kuten ymmärrettävistä syistä ei kysytty, konsertin kappalevalintoihin oli päästetty mukaan myös Williamsin uutta materiaalia. Uudemmissa lauluissa Robbien ääni tuntui olevan kunnossa, mutta vanhempien hittien kohdalla oli toisin.

Esimerkiksi Let Me Entertain Youn, She's the Onen ja Monsoonin aikana Williams tuntui paikoin menettäneen rytmitajunsa. Varmasti mies yrittää hakea kappaleet lukemattomia kertoja esitettyään uutta kulmaa tulkintoihinsa, mutta vaikkapa juuri She's the One kuulosti paikoin pahalta. Korkeimpiin ääniin ei ole enää alkuperäisistä sävelkorkeuksista soitetuissa kappaleissa mitään asiaa.

Robbie lauloi kappaleet välillä kovin tuskaisen oloisesti, takerrellen rytmityksissä, vaikka hän yritti tätä välillä selkeästi peitellä huumorilla ja karismallaan.

Taidokas taustabändi laulajineen vastasi lähes kaikissa vanhoissa kappaleissa kertosäkeiden lauluosuuksista Robbien keskittyessä viihdytyspuoleen. Välispiikeissään Williams mainitsi kärsineensä terveysongelmista, mikä saattaa olla selitys asialle, mutta pientä huolta tuo spiikki herätti. Ehkä laulajalla on ollut huolia äänensä kanssa.

Espressoa kappaleiden välissä hörppineen ja pähkinöitä popsineen Williamsin vallan hyvän stand up -tason vitsailut ja itseironiset spiikit sekä jopa tarpeettoman kosiskelevaksi yltyneet yleisön laulatukset saivat hymyn pysymään kasvoilla kuitenkin lähes koko keikan ajan.

Ja jopa viime vuoden lopulla kuolleen George Michaelin muistolle esitetty Freedom toimi eikä kuulostanut lainkaan niin väsyneeltä kuin 21 vuotta sitten.

Viimeisenä kappaleena kuultiin Robbien ja hänen takavuosien luottohittinikkarinsa ja nykyisen keikkabändin johtaja Guy Chambersin yhdessä esittämä Frank Sinatran ikivihreä My Way, joka tuntui välillä välirikossa olleen kaksikon esittämänä todisteelta sotakirveiden hautaamisesta. Mutta kun illan toiseksi viimeisenä ylimääräisenä numerona kuultu Angels soi auringon laskettua, Ratinan illassa oli hetken ajan jotain maagista.

Toivottavasti terveyshuolet on selätetty, sillä Robbie Williamsin kaltaista liki vilpitöntä viihdyttäjää tarvitaan. Ilta Ratinassa oli juuri sitä – viihdettä.