Vuosi oli 1972, kun Paavo Väyrynen pyrki ensimmäistä kertaa keskustan johtoon. Tuolloin kesäkuussa hän haastoi silloisen istuvan puheenjohtajan Johannes Virolaisen tämän asemasta.
Tuosta hetkestä on tasan 50 vuotta. Nyt heti perään vuonna 2022 hän yritti samaa Annika Saarikon kohdalla.
Lopputulos oli sama. Äänet eivät riittäneet, lähellekään.
Toki Väyrynen siinä välissä onnistui tavoitteessaan. Hän nousi keskustan johtoon vuosiksi 1980–1990. Tai kyseessä oli pikemminkin välitavoite – varsinainen tähtäin oli korkeammalla, Suomen presidenttinä.
Väyrysen elämän suuri tragedia on, että Suomen kansa ei ymmärtänyt hänen potentiaaliaan, syntymäoikeuttaan, valtiomme johtajaksi. Hän on puhunut kokeneensa johdatusta tehtävään.
Pääministerin paikkakin olisi kelvannut, mutta Väyrysen vahvuus, pyrkyryys, osoittautui myös hänen heikkoudekseen viimeistään vuonna 1987.
Tuolloin hän oli saamassa jo otteen Suomen johtopaikoista. Väliin astui presidentti Mauno Koivisto, joka sai vihiä Väyrysen juonimasta salaisesta kassakaappisopimuksesta, jonka perusteella hänen piti päästä muodostamaan porvaripuolueiden yhteistä hallitusta.
Koivisto ei suhmurointia sulattanut, ja nosti hallitustunnustelijaksi ja pääministeriksi Harri Holkerin.
