Keväällä 2014 David Bowie asteli kotikulmillaan New Yorkissa vanhaan pieneen jazz-klubiin muusikkoystävänsä suosituksesta. Hän kuunteli bändiä nurkkapöydässä ja poistui mitään puhumatta.
Tarjoilija kävi sanomassa soittajille, että täällä taisi nyt käydä kovan luokan asiakas.
Parin viikon kuluttua yhtyeen saksofonisti Donny McCaslin ja rumpali Mark Guiliana saivat sähköpostia. ”Tulisitteko soittamaan seuraavalle levylleni, terv. D. Bowie”. Muusikoilta leuka loksahti. ”David Bowie pyytää meitä?!”
Fonisti McCaslin kertoo tämän tarinan Rolling Stone -lehden artikkelissa, joka käsittelee uuden Blackstar-levyn syntyä. Se on kirjoitettu Bowien vielä eläessä.
”Bowie on vahvassa kunnossa”, vakuutteli pitkään legendan kanssa työskennellyt tuottaja Toni Visconti levyn äänitysten aikaan. Visconti tiesi, että pahalta näyttää. Julkisuudessa ei tiedetty, miten pahalta.
Bowien heikentynyt terveys oli ollut juttujen aiheena. Rolling Stonen jutussa Bowie ei sano mitään, hän ei antanut 14 viimeisen vuotensa aikana yhtään haastattelua.
”Kuunnelkaa lauluntekstejäni niin tiedätte, kuka olen”.
***
Bowien Blackstar-testamentin äärellä on jälleen hyvä pohtia kysymystä, mitä uusia elämyksiä populaarimusiikki voi enää antaa. Onko likipitäen kaikki jo tehty ja sanottu?
Konemainen copypaste-tuotanto on vain vanhan kuorrutusta digitaalisesti. Harvat muusikot sanovat tänään mitään merkittävää maailmasta tai eksistenssistään. Some-kiertoon pääsee haistattelemalla kriitikolle.
David Bowie on aina ollut yksi analysoiduimpia ja kiihottavimpia rocktähtiä. Paljon häntä on tutkittu ja sanottu jo varmaankin kaikki. Blackstar vahvistaa tuon sanotun: arvoitus, androgyyni, etäinen, yksinäinen, outo. Ja ties mitä.
Olennaista on tietysti se, että Bowie teki musiikkiaan täysin omien mittojensa ja näkemystensä mukaan. Sanat latistuvat, mutta sanotaan nyt vielä yksi: Ajaton.