Kirja-arvio: Salaliittoteoriat eivät katoa naureskelemalla

Jos haluaa mehustelua temppeliherroista ja liskoihmisistä, tämä ei ole se kirja.  

Filosofian professori Juha Räikkä ei myöskään osoittele sormella tai naureskele salaliittoteorioihin uskoville ja niiden levittäjille. Teoriat tietysti lisäksi tarvitsevat kehittelijänsä, joiden roolia ja motiiveja Räikkä myös käsittelee. 

Mutta mikä on salaliittoteoria?  

Mieleen tulevat heti hörhöilyt ja foliohattuteoriat ufoineen, rokotteiden 5G-siruineen ja vaikka niine liskoihmisineen.  

Räikkä muistuttaa, että salaliittoja on aina ollut, ja joskus niihin liittyy kunnioitettavaa toimintaa. Mutta nekään eivät ole ongelmattomia (kyseessä on salaliittoteorioita filosofisesti lähestyvä teos). Aika moni toivoo, että salaliitto Adolf Hitlerin murhaamiseksi olisi onnistunut, mutta toisaalta murha on väärin. 

Räikkä listaa kolme arkisesti ymmärrettyä merkitystä.  

Salaliittoteoria selittää asian salaliitolla. Toiseksi, salaliittoteoria ei hyväksy tieteellisen tutkimuksen aikaansaamaa vallitsevaa selitystä jos sellainen on. Viranomaisiin ei myöskään luoteta – kriittisyys heitä kohtaan lähtökohtaisesti on hyvä, mutta kyse on myös laajemmin luottamuksesta yhteiskunnassa.   

Räikkä tuo esiin salaliittoihin uskoviin liittyvät huomiot, joiden mukaan tällainen henkilö voi kokea olevansa epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Niinpä pyrkimys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ihmisen mukaan ottamiseen voi vähentää salaliittoteorioihin nojautumista.  

Koronapandemian kohdalla tieto ja sen mukaisesti ymmärrys viruksesta muuttuu, mikä voi luoda joissakin epävarmuutta, vaikka muutos on virustaudin kaltaisen ilmiön ytimessä.  

Räikkä pohtii, että pandemia taloudellisine uhkineen ja sosiaalisine rajoituksineen aiheuttaa stressiä. Sen tuoma voimattomuus saa vetäytymään uutisten parista, mikä voi salaliittoteorioiden suosiolle olla polttoainetta.    

Kolmanneksi, salaliittoteoriassa tapahtuman todeksi toteamisen näyttökynnys on alhaisempi kuin mitä yleisesti vaaditaan tai oletetaan asian, ilmiön tai tapahtuman toteen näyttämiseksi.  

Salaliittoteorioita eivät pidä itseään salaliittoteoreetikkoina, vaan esimerkiksi puolustavat väitteitään yhteiskuntakritiikkinä. Kritiikin fakta- ja totuuspohjaisuuden kuitenkin pitäisi ratkaista, ainakin näin vallitseva käsitys on, ja onneksi niin on.  

Salaliittoteoria voi olla tosi, jos sille löytyy riittävät kriittiset perusteet. Mutta niitä ei juuri ole löytynyt.  

Salaliittoteorioihin liittyvät niiden kehittelijät, levittäjät ja akateemiset puolustajat. 

Ideanikkarit saattavat keksaista teorian hupina, mutta näin ei aina ole. Räikkä ei käsittele kovin paljon valtioiden harjoittamaa hämmennyksen aiheuttamista viholliskuvien yhteiskunnissa.  

Hämmentämiseen voi liittyä myös salaliittoteorioiden kehittäminen, tai niiden aktiivinen levittäminen, mikä someaikana on halpaa ja helppoa kellon ympäri. Mikään suurvalta ei ole tässä syytön; CIA:sta Pietarin trollitehtaaseen ja Kiinan salaliittoteorioihin koronaviruksen alkuperästä.  

Hupi on myös kaukana, kun supervallan presidentti levittää tietoisesti hämääviä harha-ajatuksia, tai hän  avoimesti ylistää salaliittoteorioihin uskovia aseistettuja ryhmittymiä.  

Kirjassa moni esimerkki onkin anglosaksisesta maailmasta, ja näkökulma paljolti länsimaalaisia koskeva. 

Räikän käyttämä aineisto on paljolti englanninkielistä, ja jos haluaa globaalin salaliittoteorian leviävän nettiviruksen lailla, on paras levittää sitä englanniksi.  

Saadakseen kannatusta teoriat tarvitsevat uskoja ja levittäjiä  

Räikän mukaan teorioiden levittäminen ei aina tarkoita niihin uskomista. Mitä se uskominen lopulta tarkoittaa tässä yhteydessä. Syitä on paljon, lähtien siitä, että teorioiden levittäjää voi painaa esimerkiksi huoli jostain asiasta, tai tunne epäoikeudenmukaisuudesta.  

Salaliittoteorioissa ollaan mukana eniten matalien tulojen ja huono-osaisten vähemmistöjen parissa, ja ääri-ideologioihin uskovien joukoissa. 

Tiedollinen ymmärrys voi olla vähäisempää kuin ylemmissä, korkeammin koulutetuissa yhteiskuntaluokissa, mutta Räikkä arvioi, että he toimivat rationaalisesti. Huono-osaisilla on syytä pelätä, että ”tekeillä on salaisia operaatioita, joilla epätasa-arvoa uusinnetaan”.    

Ja kun maailmassa piisaa kaikennäköisiä omaan (raha)pussiin pelaavia puliveivaajia ja huijareita, heidän sanomistensa tarkistaminen voi käydä työstä. Salaliittoteoriat eivät lopu.  

Mitä siis tehdä? Räikällä ei ole tehokasta vastalääkettä, kun teoriat jo ovat erottamattomasti elävää elämää taustasyineen. Medialukutaito, kriittinen ajattelu, looginen päättelykyky, faktapohjainen tutkittu tieto, empaattinen keskustelu, epäoikeudenmukaisuuden ja sen tunteen vähentäminen.  

Räikkä kohdevalaisee salaliittoteorioiden perustoja ja niihin uskovia monelta kantilta. Tämän arvion kirjoittajan käsitys aiheesta ’monimutkaistui’ hyvällä, kriittisellä tavalla.     

Teos käy ajatusten herättäjäksi toimittajille ja yleensäkin niille, jotka päivittäin tekevät töitä tiedon, sen tuottamisen, levittämisen, välittämisen, poliittisten päätösten perusteiden ja yhteiskunnassa käytävien keskustelujen ja kiistojen parissa. 

Suosittelen myös salaliittoteorioihin viehättyneille.