Mainos

Kirja-arvio: Onko brexit-ähky, mutta haluat ymmärtää Britannian politiikkaa?

Markus Kantola: Blairista brexitiin. Britannian tie Euroopan laidalle. Gaudeamus. 2019. 308 s.

Britannian ja EY/EU:n suhde on aina ollut vaikeampi kuin muiden jäsenien, vaikka joissakin maissa kansanäänestyksissä on torjuttu haluttuja muutoksia ja uudistuksia.

Ranskan presidentti Charles de Gaulle tunnetusti vastusti Kanaalin pohjoispuolisen naapurinsa jäsenyyttä osana angloamerikkalaisten vaikutusten torjumista. Hän torppasi Britannian EY-jäsenyyden 1967.

Britanniassa tunne omasta erityisyydestä (menneine) imperiumeineen, saarivaltioidentiteetteineen ja vuosisataisine parlamentarismin perinteineen ovat aiheuttaneet manner-Euroopan karsastusta.

Jo heti 1950-luvulla Lontoo oli epäileväinen Länsi-Euroopassa syntyneestä institutionaalisesta yhteistyöstä. Britannia myös piti Kansainyhteisöään itselleen merkittävämpänä yhteisönä.

Britanniaa on pidetty pragmaattisen politiikan esimerkkinä, EU:ta byrokraattisena baabelina (mitä se tietysti myös on). Brexit on osoittanut, että käytännönläheisyys on mennyttä, ja Bryssel ja muut jäsenmaat voivat vai katsoa sivusta ja myöntää lisäaikaa, kun surkuhupaisuus ei tunnu päättyvän koskaan.

Eurooppa-suhteesta jo viime sodan jälkeen

Britanniaa tunnetaan Suomessa monin tavoin, mutta Britannian ja Yhdysvaltojen tutkijan Markus Kantolan (FT, Turun yliopisto) perusteos Britannian viime sotien jälkeisestä sisäpolitiikasta, ulkopolitiikasta ja suhteesta EU:n ja EU:ssa on tervetullut pitkittäiskatsaus. Kirja ei siis lähde kuin tyhjästä Tony Blairin kaudesta eteenpäin.

Jos lukija haluaa aluksi napakan 30 sivun katsauksen Britannian ja muun Euroopan suhteista yhdentymisnäkökulmasta, puoluejohtaja ja pääministeri David Cameronin sisäpoliittisista lupauksista, vaatimuksista ja muista brexitin käänteistä ja pohdintaa tulevasta, suosittelen kirjan kahta viimeistä lukua.

Kantolan kirjan mukaan konservatiivit ovat perinteisesti olleet EY/EU-myönteisempiä, mutta puolueessa on myös epäilevä nationalistisiipi, joka on pelännyt maan poliittisen, oikeudellisen ja taloudellisen suvereniteetin katoamista.

Britannia on vuosien mittaan saanut useita myönnytyksiä ja poikkeuksia jäsenyyteensä, muta ne eivät ole tätä käsitystä lievittäneet, liekö niistä maassa edes laajemmin uutisoitu. Se itse on lisäksi vaatinut EU:lta mm. virtaviivaistumista byrokratiaan ja rajoituksia sosiaalieduille.

Brexitissä ei ole kyse vain rahasta

Brexitissä ei ole ollut kyse pelkästään rahasta tai tilastoista tai muista faktoista, kuten on tuotu niin usein esiin.

”On kuitenkin melko kiistatonta, että aatteisiin ja mentaliteetteihin liittyvät tekijät näyttelivät keskeistä roolia vaalien lopputuloksessa”, Kantola kirjoittaa.

Hän pohtii, että kyse oli myös pääministerien Margaret Thatcheristä Cameroniin toteuttamat tai toteuttamatta jättämät politiikat, joilla olisi ”saatu britit tuntemaan olonsa turvallisemmaksi globaalissa maailmassa.”

Tämä mielessä onkin hyvä lukea edeltävät reilu 200 sivua.

Kantola on perehtynyt johtamiseen ja johtajien toimintaan politiikassa. Britannia on ollut perinteisesti keskusjohtoinen valtio ja pääministerillä on ollut paljon valtaa, kun tukena on vielä parlamentin enemmistö, eikä rajoituksena ole kirjoitettua perustuslakia.

Kantola käy läpi pääministerien harjoittamaa politiikkaa, mitä vaikeuksia heillä on ollut niiden toteuttamisessa, tai mitä on ollut hyvä ottaa huomioon, että vaalivoitto tulisi myös seuraavalla kerralla.

Ulko- ja puolustuspolitiikassa konservatiiveihin on luotettu enemmän, sosiaali- ja terveysasioissa työväenpuolueeseen.

Ei äkkinäisiä suunnanmuutoksia hallituksen vaihtuessa

Muutokset eivät kuitenkaan ole aina olleet äkkinäisiä, kun pääministerin puolue on vaihtunut. Tony Blair ulkopolitiikassa lähti vakaumuksellisesti Yhdysvaltojen kelkkaan hyökkäyksessä Irakiin 2003, ja se poikkesi ”realistisemmasta” intressien tulkinnasta.

Vaalijärjestelmästä johtuen nämä kaksi puoluetta ovat hallinneet Britanniaa Lontoosta, vaikka liberaalidemokraatit ovat keränneet monesti suhteessa paljon kannatusta.

Työväenpuolueen ja konservatiivien sisällä suhde EY/EU:hun on vaihdellut. Labourin sisällä puolueen vasemmassa siivessä on pitkä skeptisyyden perinne – EY/EU on ”kapitalistien keskustelukerho” - mistä Jeremy Corbyn on malliesimerkki.

Kenenkään pääministerin ei ole ollut suotuisaa heittäytyä suureksi EU:n ystäväksi, vaikka työväenpuolueen Blairin voi sanoa olleen pääministerinä lähes sellainen (hän kannattaa yhä voimakkaasti EU-jäsenyyttä).

Esimerkiksi euron vastustus Britanniassa on aina ollut suurta, joten hänkään ei lopulta saanut käännettyä brittien näkemystä. Seuraajansa Gordon Brown oli nihkeämpi EU-politiikassaan.

EY/EU alkoi kypsyä vastustamiseen

Kantolan mukaan muu EU alkoi pikku hiljaa kyllästyä Britanniaan 1980-90-lukujen vaihteessa, kun tory-pääministerit Thatcher ja John Major esittivät vaatimuksiaan ja jarruttivat eurooppalaista politiikkaa.

Lisäksi konservatiivien ja labourin puolueohjelmat 1990-luvun lopulla olivat samankaltaisia EU-linjoissaan: ei liittovaltiokehitykselle, kyllä laajenevalle EU:lle ja maatalouspolitiikan uudistamiselle.

Kirjasta käy myös mainiosti esille, kuinka vaikeaa on vanhojen instituutioiden muuttaminen, kuten parlamentin ylähuone, kirjoittamattoman perustuslain tila, ja vaalijärjestelmä erityisesti Englannissa.

Joten jos haukutaan ranskalaisia kyvyttömyydestä suuriin poliittisiin uudistuksiin, Britanniassa ja erityisesti Englannissa on samaa vaivaa.

Itsenäistyykö Skotlanti?

Brexit-kansanäänestys on saanut aikaan myös sen, että vuonna 1707 tehty unionilaki, joka Yhdisti Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat maaksi nimeltään Iso-Britannia, saattaa olla historiaa. Kansanäänestyksessä Skotlanti oli EU-jäsenyyden kannalla.

Vuonna 2014 Skotlannissa järjestettiin kansanäänestys itsenäistymisestä: 55 prosenttia vastusti, 45 kannatti. Nyt mielipidemittausten mukaan tilanne on fifty-fifty, ja Skotlannin pääministeri Nicola Sturgeon haluaa uutta kansanäänestystä ensi vuodelle, mihin se tarvitsee Britannian hallituksen luvan.

Skottien tyytymättömyys on perua jo ennen brexit-kansanäänestystä.

Kyse on niin taloudesta, identiteetistä, kuin politiikasta. Kantola uskoo, että Skotlanti lähtee Isosta-Britanniasta saman tien, kun se on taloudellisesti järkevää. Henkisesti he ovat jo sanoneet goodbye, hän arvioi.

Jos näin käy, on kiintoisaa, mitä saattaa tapahtua Pohjois-Irlannissa.

Maakunta äänesti sekin EU-jäsenyyden puolesta, vaikka protestantit perinteisesti ovat liputtaneet väkevästi Britanniaan kuulumisestaan.

Kun Boris Johnson kehua retosteli tekemäänsä erosopimusta muiden EU-maiden kanssa, hän samalla petti pohjoisirlantilaiset tukijansa.

Toteutuessaan sopimus loisi merkillisen järjestelyn: syntyisi käytännössä tulliraja kulkemaan Britannian sisällä Irlanninmeressä. Pohjois-Irlanti säilyisi osin EU-säännösten alaisuudessa. Konservatiivihallitusta muuten tukeneessa protestanttien DUP-puolueessa vallitsi järkytys ja epäusko.

With friends like these, protestanttipiireissä nyt mietitään.  

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja