Kirja-arvio: Lähti kuin kuppa Töölöstä

Kansan moraalinvartijoina toimivat myös monen monet poliitikot ja kansanedustajat, kun eduskuntamme alkoi toimia. Naisten kontrollia parlamenttimme on harrastanut taajaan itsenäisyytemme aikana, oli (ja on) sitten kyse naisen seksuaalisuudesta tai vaikka sukunimestä.

Miesten avioliiton ulkopuolista eroottista elämää selitettiin muun muassa sillä, että heidän seksuaalivietti oli voimakkaampi kuin naisten, ja oman käden onni jopa henkisesti haitallista. Yhteiskunta myös salli miehille seksiä ennen avioliittoa.

Nämä asenteet säilyivät vallitsevina 1960-70-luvuille asti, vaikka ensimmäinen maailmansota ja talvi- ja jatkosodat koettelivat yhteiskunnan arvoja ja ihmisten käytöstä. 

Niin nuorten miesten pelko kuolemasta rintamalla ja halu päästä naimaan vapautti seksijuttuja korsuissa, kuin vaikka nälän uhka kotirintamalla ajoi naisia myymään itseään. Viime sotien aikana ”kylvettiin seksuaalisen sallivuuden siemen”. Kansan tuntema kirjailija Kalle Päätalokin sai seksitaudin, ja muisteli, ettei häntä hoitoaikana sen enempää moralisoitu.

Naiset tietysti valjastettiin koko kansakunnan siveyden sipuleiksi, maamme maineen likaantumisen ehkäisijöiksi. 

Kesäolympialaiset 1952 olivat kansakunnalle ilon ja ylpeyden, mutta myös moraalihuolen, aihe. Miten ne viattomat suomalaisnaiset pärjäävätkään ulkomaalaisten urheilijanuorukaisten kanssa, ja herraparatkoon jos urheilija ei olekaan ei-eurooppalainen ei-valkoihoinen. Tarvittiin ”siveellistä ryhtiä”, toisin sanoen ’ei seksiä, kiitos’. 

Kaikki eivät kuitenkaan ensisijaisesti vedonneet Raamatun oppeihin kamppailussa seksitauteja vastaan.

1900-luvun alussa lääkärikunnassa tilaa saaneen saksalaisvaikutteisen sosiaalihygienia-ajattelun mukaan seksitautien syitä ja niiden vähentämistä pitäisi etsiä yhteiskunnallisista tekijöistä, kuten yhteiskuntaluokkien terveyseroista ja yleisistä elämäntavoista. 

Seksitautien, seksuaalisuuden ja avioliiton kolmiyhteys on ollut symbioottinen, ja kaikkea muuta kuin helppo.

Se liittyi myös biopolitiikkaan. Maailmansotien välissä heräsi huoli syntyvyydestä. Oli pelko, että maasta käyvät vähiin asekuntoiset miehet. Vuonna 1941 perustettiin Väestöliitto. Se asetti makuuhuonevelvollisuuksien vaateet korkealle: Ottaa kiinni Ruotsi väestömäärässä, mikä olisi tarkoittanut, että lapsia olisi ollut vähintään kuusi per perhe.   

1940-luvun lopulla laittomia abortteja tehtiin kymmeniätuhansia vuosittain. Vaikka sukupuolitaudit lisääntyivät, niitä ei haluttu ehkäistä ehkäisyvälineillä, koska ne muun muassa olisivat aiheuttaneet pienempiä lapsimääriä, paiskanneet moraalin katuojaan ja rohkaisseet esiaviolliseen seksiin. Näin siis pelättiin.

Maailman nuoriso- ja populaarikulttuurin voimistuminen uusine arvoineen rantautui myös Suomeen. 

1970-luvulla seksi ennen naimisiinmenoa ei ollut enää niin tiukkapipoista varsinkaan naisten ja enemmän kouluja käyneiden parissa, mutta seksi ja seksuaalisuus alkoivat hengittää vapaammin myös laajemmin.

Kouluihin rantautui seksivalistus, ja ulkomaanmatkat lähinaapurustoa kauemmaksi yleistyivät. Mukana tuli joskus hoitoa tarvitsevia seksitauteja, uutena sellaisena klamydia. 

Median lööppeihin ilmestyi 80-luvun alkupuolella kirjainyhdistelmä aids. Se aiheutti pelkoa, mutta virustutkijat tarttuivat mikroskooppeihinsa, ja klinikoilla ryhdyttiin tekemään hiv-testejä. Seksivalistukseen herättiin eduskuntaa myöten, samalla lakkautettiin sukupuolitautilaki, ja seksitaudeista tuli tartuntatauteja. 

Kirjassa mainitaan monia lääkäreitä ja tutkijoita, mutta on hyvä tuoda esiin myös sosiaalihoitaja Hertta Dowiatt. Hän toimi monen hiv-tartunnan saaneen ”äitihahmona”, jopa majoitti kotonaa homomiehiä, jotka eivät uskaltaneet mennä kotiin muun perheen aids-kammon takia.

Seksitaudit ovat yhä joukossamme, ja voivat valitettavan hyvin. Niiden jäljittämistä haittaavat muun muassa rahoitus ja lainsäädäntö. Viime vuonna todettiin eniten kuppatartuntoja yli 60 vuoteen.  

Tietoa, ehkäisyvälineitä ja suvaitsevaisuutta riittää. Kyse on välinpitämättömyydestä ja käsityksestä, että eihän se tauti nyt minuun tartu. Erityisen ikäväksi seksitaudin tekee se, että se tarttuu ilman suojaa, eikä sen saava välttämättä tiedä sairastuneensa, ennen kuin oireet ilmaantuvat. 

Kirja on sujuva, napakka, informatiivinen ja kaikkea muuta kuin kuivakas. Helsingin sosiaalihistoriasta kiinnostuneelle se on antoisa, mutta seksitauteihin sairastuneet eivät pääse ääneen. Voipi olla, että sellaisen sairastanut tai yhä poteva ei toisaalta halua kauheasti tekemisiään haastatteluissa esitellä. 

Kuvitukselle kiitos. Kuvia ja tietografiikkaa on runsaasti, ja ne elävöittävät tekstiä, ollen samalla oma keskeinen osansa. 

On niin vanhoja lehtimainoksia, poliisin kuvia prostituoiduista, Helsingin katuja ja porttikongeja, ehkäisyvälinemainoksia, valistuspropagandaa Tom of Finlandiaa myöten, Fingerpori-sarjakuvaa, eri aikakausien kuvia sairaaloista ja klinikoilta, kuin vaikkapa SA-kuvan sota-ajan otos nuorista, elämänhaluisista saksalaissotilaasta ja ilmavalvontalotasta. 

Hieman The Economist -lehden maineikkaiden kuvatekstien sävyä on kuvassa, missä kaksi hyväntuulisen näköistä tutkijaa on mikroskoopin äärellä: ”Yleensä klamydia erottaa pariskunnat, mutta klamydiatutkijat Pekka Saikun ja Maija Leinosen se yhdisti.”