Mainos

Kirja-arvio: Bongaa Suomen luonnon perhosten Big Five

Kimmo Saarinen, Hannu Aarnio, Juha Jantunen, Pekka Ojalainen, Tari Haahtela: 100 suomalaista perhosta. Gummerus. 2019. 240 s.

Niin lietona lehtojen helke soi, niin vienona viestejä tuuloset toi, ja perhonen silkkisiipi, yli kaislojen karkeloi.

Eino Leino tuossa mittailee talven jäljiltä herännyttä Suomen luontoa runossaan Vanhoille. Silkkisiipi lienee päiväperhonen, kun se on Leinon verkkokalvolla karkeloinut.

Suomessa on dokumentoitu 122 päiväperhoslajia. Osa niistä on vain vierailulla, ennen talven tuloa ne lentävät jälleen pois lämpimään Välimerelle ja Afrikkaan. Yksi näistä on amiraali. Jos talvemme muuttuvat ilmastonmuutoksen myötä lämpimämmiksi, ehkä tämä isokokoinen ja kaunis silkkisiipi jää tänne pysyvästi.

122 on vähän, sillä Suomessa on kaikkiaan noin 2600 perhoslajia. Päiväperhosten lisäksi on kehrääjiä, kiitäjiä, mittareita ja yökkösiä.

Uhanalaisia päiväperhosia on paljon

Näistä päiväperhosista ehkä kolmasosa on uhanalaisia. Perhoskantoja heikentävät niin niiden elinalueiden ojitukset kuin umpeen kasvaminen. Myös taudit ja loiset tappavat. Ilmastonmuutos asettaa oman paineensa, erityisesti Pohjois-Suomessa.

Käsillä oleva kirja esittelee sata perhosta Suomessa. Osaan niistä törmää etsimättä.

Harvinaisempien perään on kuitenkin tarvottava hien otsaan nostavia ja paarmoja kimppuun houkuttelevia taipaleita ja maastoja - apolloperhonen Ahvenanmaalla, hopeatäpliä Lapissa (hopeatäplien tunnistaminen toisistaan on ainakin amatöörille oma ponnistuksensa; oranssi, musta ja ruskea ja satunnainen muu väri ovat melkoinen kaleidoskooppi).

Kimmo Saarisen et al. perhoskirja esittelee värivalokuvineen kirjoittajien valitsemat lajit vuodenaikajärjestyksessä, ja väliin niiden esiintymisympäristöissä.

Mukana ovat tietysti ne kauniit isot päiväperhoset ritarista neitoperhoon. Mutta on myös väriskaalaltaan hillitympiä, kuten mittareita, ja isoin siipisilmin kuvioitu erittäin uhanalainen kirjopapurikko.

Suomen perhosten Viisi suurta

Kirjoittajat listaavat omat nämä täytyy nähdä -perhosensa, Afrikan Big Five -suurnisäkkäiden malliin: haapaperhonen, häiveperhonen, isoapollo, ritari, suruvaippa.

Perustehtävänsä lajien tunnistettavuuden, käyttäytymisen, esiintymisajankohdan, elinalueen ja yleisyyden lisäksi kirja tuo esiin perhosia uhkaavia ihmisen aiheuttamia tekijöitä. Se on myös kannanotto luonnon suojelemisen puolesta. Vaikka jotkut lajit pärjäävät ja porskuttavat, monet lajit uhkaavat kadota.

Samalla kun tätä on näin kevään taas tultua innostavaa lukea, se myös tekee surulliseksi. Joillekin lajeille muutokset ovat liian nopeita. Meidän on vaalittava myös perhosia ympäristöineen.

Mutta kirja myös kertoo tietoiskuin muun muassa perhosten pariutumistavoista, niiden väreistä ja värimuunnoksista, ja ravinnoista.

Perhosten siipien värit ovat suomujen pigmenttivärejä ja yhdistelmiä niistä, ja päivänvalo saa ne näkymään silmiimme kullekin tyypillisin värein. Siivet myös haalistuvat ja kärsivät muutenkin pitkien muuttolentojen aikana.

f.perkele voi huonosti

Perhoset maastoineen esitellään letkeään ja informatiiviseen tyyliin. Mukana on myös lajeihin liittyviä tarinoita.

f.perkele tietysti nimenä antaa alkuvoimaisen mielikuvan. Kyseessä on lounaisessa Suomessa lentelevä pikkuapollo. Se on rauhoitettu, valitettavasti luokittelussa vaarantunut.

Kaksi pikkuapollon maantieteellistä muotoa, f.karjala ja f.ugrofennica, ovat (jo) hävinneet. f.perkele on siinä mielessä ainutlaatuinen ainakin Suomessa, että koiras pariteltuaan ehkäisee naaraan omasta nesteestään muodostuvasta suojakuoresta (sphragis).

Suruvaippa on elegantin kaunis, mutta nimi viittaa kuolemaan. Yksi kirjoittajista kertoo tarinan miehestä, joka jo iäkkäämpänä kertoi tarinan aikoinaan vastasyntyneenä kuolleesta pikkusiskostaan. Kun siskon arkku odotti kuistilla hautausta, aamuauringossa sen tykö kannelle lensi suuri ja kaunis suruvaippa. ”Tätä kertoessaan vanhuksen ääni petti.”

Katolinen kirkko julisti pääkallokiitäjän pannaan

Perhonen voi saada jopa Vatikaanin vapisemaan.

1700-luvulla Euroopassa oli normaalia enemmän pääkallokiitäjiä (joka ei majaile Suomessa). Tätä pidettiin pahaenteisenä merkkinä. Niinpä katolinen kirkko julisti pääkallokuvioisen suuren perhosen pannaan.

Tiede ja perusvalistus eivät vielä tuolloin olleet tehneet tehtäväänsä, ja Euroopassa oli sotien lisäksi epidemioita (mutta ei sentään kirjan mainitsemaa mustaa surmaa, joka kylvi kalmaa 1300-luvulla, ei 1700-luvulla).

Kun kyseisen perhosen selkäkuvioita katsoo nykysilmin, se muistuttaa pääkalloa enemmän Pac-Man-pelin hahmoa. Sen pannaan julistamiselle ei liene pakottavaa syytä.

Jokainen kiinnostunut voi harrastaa kansalaistiedettä ja antaa omat havaintonsa päiväperhosten seurantaan netissä Suomen lajitietokeskuksen Vihko-palveluun.  

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja