Uusi-Seelanti 1999. Ohjaus: Ian Mune. Käsikirjoitus: Alan Duff. Tuotanto: John Barnett. Kuvaus: Allen Guilford. Leikkaus: Michela Horton. Pääosissa: Temuera Morrison, Clint Eruera, Nancy Brunning, Pete Smith, Lawrence Makaore, Rawiri Paratene, Julian Arahanga, Rena Owens. Kesto: 108 min.
Lee Tamahori ohjasi vuonna 1994 Alan Duffin romaaniin pohjautuvan Kerran sotureita, joka oli jylhä, karheudessaan vaikuttava draama köyhän maoriperheen arjesta nyky- Uudessa Seelannissa. Elokuvan jatko-osa Soturin varjo on niinikään Duffin kirjoittama, mutta ohjaajan pallille on istunut television ja teatterin puolella kunnostautunut Ian Mune. Kun Tamahorin elokuvassa näkijä-kokijana toimi perheen urhea äiti, nyt pääosassa heiluu väkivallalla pärjäävä uhoaja-isukki.
Soturin varjo jatkaa suurinpiirtein siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Hakkaukseen kyllästyneen vaimon jättämä Jake Heke "Jake the Muss" (Temuera Morrison) on kääntänyt selkänsä perheelleen, tappelee edelleen pubeissa kaljan voimalla ja napsuttelee uutta heilaansa Ritaa (Edna Stirling) - tiedotonna siitä, että vanhin poikansa Nig kuolee samaan aikaan jengitappelussa.
Suuremman vaikutuksen kuin itsensä kovettaneeseen isään, Nigin kuolema tekee teini-ikäiseen pikkuveljeen Sonnyyn (Clint Eruera), joka lähteekin karvaalle koston tielle. Yhdessä Nigin surevan tyttöystävän Tanian (Nancy Brunning) kanssa poika hakee apua pelätyltä nahkajengiltä, laihoin seurauksin. Jengipäällikkö Apeman (Pete Smith) ei halua nostattaa uutta sotaa, joten lapsukaisten on itse tartuttava synkkään toimeen.
Elokuvan keskiön muodostaa jästipään Jaken vähittäinen herääminen toivottomaan tilanteeseensa sekä uuteen vastuuseen, kun Sonny-poika meinaa jatkaa isänsä verisiä jalanjälkiä. Pitkään jatkunutta väkivallan kierrettä vain on kinkkistä katkaista. Äiti Bethillä (ykkösosassa vakuuttanut Rena Owens) ei enää ole juuri sanomista miesten tekemisiin; hänen on katsominen sivusta, kun nämä teurastavat toisiaan.
Soturin varjo antaa ensimmäisen osan tavoin varsin lohduttoman kuvan maorien elämänmahdollisuuksista slummiköyhyyden, huumeiden, väkivallan ja jengiytymisen keskellä. Harvoja ilon hetkiä tarjoavat kansanperinteestä ammentavat lauluiltamat sekä villisianmetsästys, johon Jakekin hetkeksi uppoaa uusien kavereittensa kanssa.
Kahden Soturi-elokuvan välillä keskeisimmäksi eroksi muodostuu niiden näkökulma. Kerran sotureista teki erityisen koskettavan ja tuoreen se seikka, että perimiehistä väkivaltamaailmaa oli tarkastelemassa nainen, siis "toisen vaihtoehdon" edustaja; Bethin vahva, rauhantahtoinen näkemys lävisti koko elokuvan ja toi siihen kipeästi kaivattua lämpöä. Kun Soturin varjossa pääosissa ovat miehet, ei tappeluksesta ja hakkeluksesta sitten tahdokaan tulla loppua; vastapainot puuttuvat lähes tyystin, mikä tuppaa ohentamaan draaman tematiikkaa ja tekemään siitä tusinatuotteen.
Toinen elokuvan puute on käsikirjoituksen löysyys; tapahtumat ajelehtivat tempoillen eteenpäin, tavoittaen kunnollisen draaman kaaren vain hetkittäin. Henkilöihin ja heidän taustoihinsa tutustutaan jotenkin osoittelevasti, moralismeja alleviivataan ja kiusallinen ylinäytteleminen vähentää samastumista. Lisäksi tarina loppuu täysin kesken - kuin kolmatta osaa uumoillen?
Soturin varjon kuvakerronta on kuitenkin edelleen voimallista, hien, nahkan ja koneöljyn hajuista, ja joka kuvassa roikkuva väkivallan uhka on käsinkosketeltava. Mutta ollakseen väkivallan vastainen elokuva se viljelee sitä harvinaisen runsaasti ja vastenmielisesti - ja tuntuu tulevan lopulta siihen johtopäätökseen, että väkivallasta selviytyy vain väkivallalla.
Teksti: Tuuve Aro