Kekkonen tulee!

Kekkonen tulee! (2013) on parodinen aikamatka 1970-luvun alun Lappiin, missä päämiehen otaksuttu piipahdus saa pienen kylän sekaisin.

Marja Pyykkö debytoi vuonna 2010 alkuvoimaisella esikoispitkällä Sisko tahtoisin jäädä. Myös allekirjoittanut jäi odottamaan jatkoa suurella mielenkiinnolla. Tästä näkökulmasta Pyykön uutuuteen, Kekkonen tulee! (2013), suhtautuu jotakuinkin hämmentyneesti.

Pyykön ohjaama ja Elias Koskimiehen (Likainen pommi) käsikirjoittama elokuva perustuu Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen Strasse, jonka yksittäinen tarina ”Allin baari” saa kokonaisuudessa merkittävän osan.

Teini-ikäinen Sylvi (Wilma Rosenqvist) on elokuvan kertoja ja päähenkilö, joka haluaa vain yhtä asiaa: päästä pois pohjoisesta tuppukylästä. Sylvin äiti Alli (Merja Larivaara) pitää baaria ja uskoo saavansa Kekkoselta himoitsemansa maakuntaviirin.

Alli ei ole ainoa, joka haaveilee UKK:n visiitistä. Kunnan insinöörin turhautunut, pröystäilevä vaimo Maija (Marjaana Maijala) haluaa järjestää ihannoimalleen maan isälle cocktail-vastaanoton. Unelma Kekkosesta saa Maijan ainakin väliaikaisesti luopumaan itsetuhoisista ajatuksistaan.

Kekkonen tulee! on mustaakin mustempi komedia, joka ammentaa kovin kalutusta arktisen hysterian ajatuksesta. Suomalaiset saattavat olla kummallista kansaa, mutta lappilaiset ne vasta eksentrisiä ovatkin, tuntuu elokuva alleviivaavan. Sama tyylittelevä trendi on esiintynyt myös monissa pohjoismaisten naapureidemme viimeaikaisissa tuotannoissa.

Tarinasta ei tunnu löytyvän ainuttakaan henkilöä, jonka pää ei olisi mennyt pyörälle lähestyvästä huippuhetkestä – ellei oteta lukuun Sylviä ja kuolemanenkelinä pitkin kylän raittia polkevaa terveydenhoitajaa (Miina Turunen).

Elokuvaa katsoessa juolahtaa mieleen, että näyttelijöillä on ollut ilmeisen hauskaa sitä tehdessään. Näin meheviä tyyppejä tulee tuskin liian usein vastaan. Kekkonen tulee! jää valitettavasti oman erikoisuuden tavoittelunsa vangiksi. Kokonaisuus on sketsimäinen ja siksi hajanainen. Novellikokoelman taustaa vasten tämän ymmärtää.

Kyllä Pyykkö ja Koskimies myös Mukkansa ja Palsansa tuntevat, se paljastuu yksittäisistä kuvista ja kohtauksista. Pintaa syvemmälle ei päästä, minkä myötä kerronnan anarkistinen revittely latistuu ulkokohtaiseksi.

Näyttelijät tekevät tasalaatuista työtä kautta linjan. Erityisen ilahduttava löytö on Kallion ilmaisutaidon lukiota käyvä Wilma Rosenqvist Sylvin roolissa.

Teksti: Outi Heiskanen