Ovatko keijut pieniä ja siroja siivekkäitä vai mitä noiden pikkiriikkisten taruolentojen mytologiaan oikein kätkeytyy?
Keijut ja keijukaiset mielletään usein hentoina ja vaaleina metsän kaunottarina, joiden selkää koristavat sudenkorennon tai perhosen siivet. Nämä pikkiriikkiset alle 15 senttimetriä korkeat kikattavat taruolennot muistuttavat suuresti ihmistä ja niiden on ajateltu asustavan pienien metsälampien lähettyvillä, niittyjen ojanpientareilla ja kukkaketojen luona. Ne tanssivat usvan keskellä, suviniityillä tai lentelevät lampien pinnoilla ilman huolen häivää, kuljettaen mukanaan hyvää mieltä ja iloa.
Vai onko näin? Nimittäin vanhojen mytologien mukaan keijut olivat kaikkea muuta kuin viattomia pieniä taruolentoja ja enkelimäisiä kaunottaria: keijut saattoivat olla jopa isoja rumia akkoja tai ilkeitä pieniä ukkoja, joita kunnioitettiin ja pelättiin: noitavainojen aikana keijuja pidettiin pahuuden ruumiillistumina. Keijut eivät olleetkaan kilttejä, vaan kurittomia ja katalia olentoja, jotka silkkaa arvaamattomuuttaan saattoivat keppostella ja ilkeillä ihmisten ja metsän muiden olentojen kustannuksella. Jotkut keijut aiheuttivat sairauksia, ryöstelivät lapsia ja huijasivat ihmisiä huvituksen nimissä.
Eräiden tarujen mukaan keijuilla on aina vihreät silmät ja ne purevat. Vaikka ne osaavat olla sukkelia suustaan, keijut eivät osaa valehdella.
Suomen keijut ja metsänneidot
Suomalaisessa mytologiaperinteessä keijut ovat osa metsän väkeä: jos ihminen ei osannut kunnioittaa asiaankuuluvasti metsää, sai hän tuta metsänväen vihat.
Eräänlaisia keijuja olivat kauniisti pukeutuneet metsissä kulkevat luonnottaret, sekä kalevalan taruston Ilman immet tai Ilmattaret, jotka tapasivat istuskella taivaan kannella, kuten esimerkiksi sateenkaaren päällä. Nämä hyvät olennot olivat usein hohtavan valkoisia tai hopeisia ja kultaisia, viisaita ja koreita.
