1800-luvun alkupuoli oli uusklassisen eli jälleen antiikkia ihannoivan empire-tyylin kulta-aikaa. Empiren on sanottu olevan vanhan feodaalisen maailman viimeinen tyylilaji.
Nimensä se sai Napoleonin valtaan astumisesta Ranskan vallankumouksen myötä. Napoleonin ensimmäisen vaimon, Josephine de Beauharnaisin, sanotaan vaikuttaneen paljon tyylin syntyyn. Myös Aleksanteri I suosi empire-tyyliä. Niinpä sitä voidaankin pitää kahden keisarinvallan tyylilajina.
Vanhat viholliset Ranska ja Englanti kehittivät tyyliä kumpikin omaan suuntaansa. Muusta Euroopasta poiketen Englannissa empire-tyyliä vastaakin samoin klassiseen tyyliin pohjautuva recency-tyyli. Suomella oli siihen aikaan vilkkaat kauppayhteydet Englannin kanssa, joten meikäläinen empire on lähempänä recencyä kuin varsinaista ranskalaista empireä. Kuitenkin esimerkiksi Helsingin Senaatintori ja sitä ympäröivät rakennukset ovat puhdasta empireä.
Innoitusta antiikista ja Egyptistä
Monet empire-esineet olivat hyvin samankaltaisia kuin sitä edeltäneessä kustavilaisessakin tyylissä. Käytössä olivat samat koristeet ja ideat kuin aikaisemmassakin klassismin aallossa, mutta hiukan muunneltuina ja hiukan mahtipontisemmin esitettyinä.
Antiikin ihannoinnista kielii esimerkiksi se, että koristeaiheet olivat usein egyptiläisiä: oli auringonsäteitä, sfinksejä, papyryksen lehtiä, joutsenia sekä lisäksi muun muassa jousia ja nuolia. Eräs tyylille tyypillinen hahmo on griippi eli aarnikotka, jolla on kotkan pää ja siivet ja leijonan ruumis. Huonekaluissa käytettiin paljon myös veistettyjä maskaroneja eli kasvonaamioita. Leijonahahmot, jotka pitävät rengasta suussaan ja toimivat kaappien ja laatikoiden vetiminä, ovat näitä tyypillisimmillään.
