Sota-aika näkyy edelleen suomalaisen naisen identiteetissä. – Ei saa valittaa, pitää vain jaksaa, kestää suorittaa. Pitää pystyä, nurkumatta täyttää velvollisuutensa. Vasta nykyisen sukupolven nuoret naiset kysyvät, että mitäs minä tästä saan. He sanovat, että minä tahdon, minä haluan, kirjailija Paula Havaste kuvaa.
Suomalainen kansanperinne on täynnä työtä ylistäviä ja laiskottelusta varoittavia sananparsia. Päteekö työlle ja tekemiselle omistautuminen enää nykypäivänä?
– Jos katsoo nyky-yhteiskuntaa Suomessa, sota-aika teki meistä tällaisia kuin olemme. Hyvin usein tahdotaan jo unohtaa, koska ”siitähän on jo niin kauan”. Muttei siitä kovin kauaa ole. Jos katsoo arkkitehtuuria esimerkiksi Helsingissä, on paljon taloja, joissa näkee tahtoa unohtaa nopeasti asioita, jotka eivät nopeasti unohdu. Eikä tarvitse mennä kuin Hakaniemeen, jossa Pitkäsilta on yhä edelleen täynnä pommien tekemiä reikiä, kirjailija Paula Havaste kuvaa.
"Ahkeruus on onnen äiti, sillä on vara vaivassakin."
"Rakko laiskan kämmenessä, känsä työtä tekevän."
"Jos työ olisi herkkua, niin herrat tekisivät sen itse."
"Joka ei nuorena työtä tee, se vanhana kerjää."
"Työ tekijäänsä kiittää."
– Suomalaisia sananlaskuja
Havaste on kirjoittanut kirjasarjan sota-ajasta ja toisen muinaisesta Suomesta. Uusimman sarjan ensimmäinen osa vie lukijan jälleen muinais-Suomeen.
Sota-aika näkyy edelleen suomalaisen naisen identiteetissä. Havasteen mukaan suomalainen nainen on pystyvä.
– Kun miehet olivat rintamalla, arki oli pakko saada pyörimään kotona, tehtaissa ja maatiloilla. Kun miehiä ei ollut, naisten piti tehdä kaikki tämä ja kaikki se, mikä oli ennen ollut naisten työtä. Siinä oppi aika äkkiä itsenäiseksi ja tehokkaaksi, oppi sellaiseksi, että pystyy, Havaste sanoo.
Sama kykenevyyden mentaliteetti jäi päälle sodan jälkeenkin. Vieläkään se ei ole täysin karissut naisten mielistä.
"Nyt surevat Suomen neiot,
Itkevät Inkerin savakot:Pois viiään poiat Venolle,
Pitkin tietä Pietarin,Ransun raukkoen rajoille,
Turkin suurehen sotahan."– Sirelius Parikkala, SKVR tietokanta
– Ei saa valittaa, pitää vain jaksaa, kestää suorittaa. Pitää pystyä, nurkumatta täyttää velvollisuutensa. Vasta nykyisen sukupolven nuoret naiset kysyvät, että mitäs minä tästä saan. He sanovat, että minä tahdon, minä haluan. Se on hirveän hieno juttu, mutta samalla todella raskasta kestettävää niille naisille, jotka sodan aikana joutuivat uhrautumaan. Ja niille tyttärille, jotka nämä sodan käyneet naiset kasvattivat samaan mentaliteettiin: kärsi kärsi, kestä kestä, Havaste sanoo.
"Naisen paikka on ollut kotona"
Havasteen syksyllä 2014 ilmestyvä Tuulen vihat kertoo 1100-luvusta. Historiallisesti katsottuna naisilla on nykyaikana valtavasti, suorastaan pakahduttavasti vapautta. Muinaisessa yhteisössä naisen elinpiiri on ollut hyvin pieni.
– Naisen paikka on ollut kotona, pihassa, marjametsässä. Kaikki, mikä menee siitä kauemmas, on ollut miesten aluetta. Olisi aivan poikkeuksellista, että markkinoille mitään naisia otettaisiin. Miehethän ne päätökset kuvittelivat tekevänsä. Roolitus on ollut keskimäärin sellainen, mutta eihän tämä varmasti joka perheeseen ja yhteisöön sovi. Aina on esimerkiksi ollut naispareja. Naisparien, tai miesparien, kesken tilanne on ratkaistu toisin.
Selviämisen taidon perinteet
Muinaisessa Suomessa naisia yhdisti erityisesti yksi asia: taito selvitä.
Miun emoni vastaeli:
"Miun oppi orjuessa
Piikoinna kävellessäVenan suurilla saroilla,
Uhkeilla urakoilla."– Volmari Porkka, SKVR-tietokanta
– Jokaisella meistä, jotka nyt täällä tahdomme asioita tässä yhteiskunnassa, on takanamme todella pitkä ketju taitavia naisia. Olosuhteet olivat niin ankarat, että jos et tiennyt, miten tehdä asioita, koko pesue kuoli ja se oli siinä. Meidän esiäideissämme oli niitä, jotka tiesivät, kuinka parannetaan taudit, kuinka säilötään ruoka, pysytään lämpimänä ja otetaan talteen kaikki, mikä on talteen otettavissa. Minusta se on kauhean kiehtova ajatus, että ne jäljet näkyvät niin vahvasti tässä päivässä, meidän tahdossamme osata, Havaste sanoo.
Selviämisen taidon perinteet siirtyivät pitkään isoäideiltä lapsenlapsille.
– Äidit eivät ehtineet, heillä oli niin paljon tekemistä arjen pyörittämisessä. Isoäidit kertoivat, mikä marja on se, jonka voi kuivata, ja mikä on tapa, jolla kala murskataan ja pannaan lampeen mätänemään, jotta se on sitten hyvää ja syötävää hapankalaa, Havaste kuvaa.
– Isoäitien merkitys arjen neuvokkuuden välittämisessä on tärkeä edelleen niissä paikoissa, joissa arjesta selviämiseen täytyy keskittyä. Meidän yhteiskunnassamme sitä ei tarvita. Me luemme vaikka kirjoista, mikä yrtti on se, jonka voi teeksi laittaa.
Paula Havasteen uusin teos Tuulen vihat ilmestyy 10.8.2014.