Sota-aika näkyy edelleen suomalaisen naisen identiteetissä. – Ei saa valittaa, pitää vain jaksaa, kestää suorittaa. Pitää pystyä, nurkumatta täyttää velvollisuutensa. Vasta nykyisen sukupolven nuoret naiset kysyvät, että mitäs minä tästä saan. He sanovat, että minä tahdon, minä haluan, kirjailija Paula Havaste kuvaa.
Suomalainen kansanperinne on täynnä työtä ylistäviä ja laiskottelusta varoittavia sananparsia. Päteekö työlle ja tekemiselle omistautuminen enää nykypäivänä?
– Jos katsoo nyky-yhteiskuntaa Suomessa, sota-aika teki meistä tällaisia kuin olemme. Hyvin usein tahdotaan jo unohtaa, koska ”siitähän on jo niin kauan”. Muttei siitä kovin kauaa ole. Jos katsoo arkkitehtuuria esimerkiksi Helsingissä, on paljon taloja, joissa näkee tahtoa unohtaa nopeasti asioita, jotka eivät nopeasti unohdu. Eikä tarvitse mennä kuin Hakaniemeen, jossa Pitkäsilta on yhä edelleen täynnä pommien tekemiä reikiä, kirjailija Paula Havaste kuvaa.
"Ahkeruus on onnen äiti, sillä on vara vaivassakin."
"Rakko laiskan kämmenessä, känsä työtä tekevän."
"Jos työ olisi herkkua, niin herrat tekisivät sen itse."
"Joka ei nuorena työtä tee, se vanhana kerjää."
"Työ tekijäänsä kiittää."
– Suomalaisia sananlaskuja
Havaste on kirjoittanut kirjasarjan sota-ajasta ja toisen muinaisesta Suomesta. Uusimman sarjan ensimmäinen osa vie lukijan jälleen muinais-Suomeen.
Sota-aika näkyy edelleen suomalaisen naisen identiteetissä. Havasteen mukaan suomalainen nainen on pystyvä.
– Kun miehet olivat rintamalla, arki oli pakko saada pyörimään kotona, tehtaissa ja maatiloilla. Kun miehiä ei ollut, naisten piti tehdä kaikki tämä ja kaikki se, mikä oli ennen ollut naisten työtä. Siinä oppi aika äkkiä itsenäiseksi ja tehokkaaksi, oppi sellaiseksi, että pystyy, Havaste sanoo.