Käräjöity Haavikko-elämäkerta huomenna julki

Kirjallisuushistoriallinen ennätys

Sekä Mauno Saaren että Heikki Haavikon kantoja on esitelty lehdistössä paljon ja tilanne on hankala, kun sana on sanaa vastaan. -Ei siinä ole kuin sana kirjaa vastaan. Kaikki vastaukset tähän kohuun liittyviin kysymyksiin ovat tuossa kansien välissä, sanoo Saari. -Olen ollut tietysti hyvin rasittunut kohusta, koska elokuusta saakka on puhuttu ilman, että on luettu riviäkään teoksesta. Tämä voi olla kirjallisuushistoriallinen ennätys, että kirja on täydellisesti käsitelty ja arvioitu jo kuukausia ennen kuin se on valmis, saatikka saatavilla.

-Mutta ei tässä ole myöskään vastapuolia, koska en minä koe, että Paavo Haavikon poika on minun vastapuoleni. Hän kieltäytyi suureksi yllätyksekseni yhteistyöstä ja haastatteluista. Sitten alkoi, voi sanoa melkein kampanja, jolla ensin yritettiin estää kirjan tekeminen ja loppuvaiheessa sen julkaiseminen ilman, että vieläkään oli nähty riviäkään siitä, sanoo Saari.

-Julkisuudessa on kysytty, miksi ihmeessä en ole voinut antaa hänen lukea tätä. Kaikki jotka ovat olleet haastateltavina, ovat saaneet lukea oman osuutensa ja useat henkilöt myös koko käsikirjoituksen. Se on minun etuni tietysti. Tietysti myös Heikki Haavikko olisi kernaasti saanut lukea koko käsikirjoituksen, jos asenne olisi ollut toinen, eikä sellainen miksi se sitten muodostui, Saari väittää.

Haavikon pakahduttava tunteet

Kirjan nimi voisi oikeastaan olla Pakahtuminen, kertoo Mauno Saari. -Kouluaikoina Haavikko oli sellainen pakahtuva takapenkin oppilas. Hän oli kaksi kertaa luokalle jäänyt, sulkeutunut, ei juuri sanaa suusta tullut. Sitten tuli pakahduttava rakkaus kirjailija Marja-Liisa Vartioon ja pakahduttava suru, kun Vartio kuoli. Siitä surusta hän ei koskaan oikein sanonut toipuneensa. Seuraavaksi tuli tämä ikään kuin työhön ja ihmissuhteisiin pakahtuminen 80-luvun alussa ja lopuksi tämä traaginen pakahtuminen voimattomana sairaalassa.

-Haavikko oli pakonomaisesti kirjoittava ihminen, joka siirsi ajatusvirtaansa paperille jatkuvasti. Sitten tuli vaihe, jolloin näkö alkoi heiketä, kirjoittaminen kävi hankalaksi. Sairaalassa hän olisi halunnut edes puhua sellaisille ihmisille, joiden hän kuvitteli käsittävän, mitä hän tarkoittaa. -Kaikkein traagisin oli mielestäni se vaihe, jolloin hän kertoi lausuneensa yöllä ääneen sairaalassa ajatuksiaan, että hän muistaisi ne aamulla ja voisi soittaa minulle. Silloin sairaanhoitaja oli tullut lepyttämään häntä, että Paavopa nyt nukkuu vaan. Hoitaja oli luullut, että akateemikko hourailee, Saari tuskittelee. -Tällainen nerokas ihminen ei saa ajatustensa virtaa pysähtymään, vaikka haluaisikin sen pysähtyvän. Paljon on sen varassa, onko tapoja saada ne ulos, ettei ahdistu ajatustensa alle, uskoo Saari.

Kaikki oli jo runoissa

Paavo Haavikko varjeli eläessään yksityisyyttään, miksi se pitää tuoda esiin nyt? -Hän varjeli ja varjeli, kuitenkin hän kirjoitti lopulta kolme omaelämäkerrallista kirjaa: Yritys omaksikuvaksi, Vuosien aurinkoiset varjot ja Prospero. Niissä on hyvin paljon hyvin avointa ja vähän niin kuin rehvakkaan avointa kerrontaa, mutta ne ovat niin haavikkomaisesti, kryptisesti kirjoitettuja, että täytyy osata todella paneutuneesti ja moneen kertaan peruutellen lukea, että löytää kaikki asiat, jotka ovat siellä, Saari kertoo.

-Tämä oli hänen ideansa, että minä kirjoittaisin hänestä kirjan. Alkuun en vain uskaltanut siihen tarttua, koska aihe tuntui ylivoimaiselta, Saari muistuttaa. -Minä olen aloittanut toimittajana vuonna 1966. Siitä on nyt 43 vuotta. Sinä aikana ei ole syntynyt mainetta, että kirjoittaisin perättömiä. Olen kerran ollut kirjoittamastani tekstistä oikeudessa. Olin silloin valtakunnan oikeudessa todistajana ja silloin Juhantalo joutui eroamaan ministerinä. En ole aikonut aloittaa nyt tämän kirjan kohdalla perättömien asioiden kirjoittamista, sanoo Saari.