Jumalattaren kangas viettelee naisen ylellisyydellään

Silkkikuitu on tuhansia vuosia vanha keksintö. Sen synnystä liikkuu monia tarinoita. Erään tarinan mukaan Kiinan keisarinna Shi Ling Shi oli juomassa teetä, kun silkkiperhosen kotelo putosi hänen teekuppiinsa ja hajosi hohtavaksi kuiduksi.

Toisen tarinan mukaan keisarinna katseli puutarhassaan, kuinka toukka kehräsi ympärilleen ohuesta säikeestä kotelokoppaa ja ajatteli: "Olisi varmasti ihana tunne kietoutua itsekin tuollaiseen lankaan".

Niin tai näin, tarujen mukaan keisarinnan hovissa alettiin tutkia kotelokoppaa ja lopulta sen langansäikeestä onnistuttiin valmistamaan kangas, jonka myötä silkin valmistus sai alkunsa.

Keksintönsä tähden keisarinna Shi Ling Chi korotettiin jumalattareksi, jolta silkinviljelijöiden väitetään yhä vieläkin rukoilevan runsasta satoa.

Silkin hyvät ja huonot puolet

Silkki on arvostettu kuitu, koska sillä on niin monia hyviä ominaisuuksia. Silkki on paitsi luja ja taipuisa myös erittäin ohut kuitu. Silkillä on kaunis himmeä kiilto ja se tuntuu miellyttävältä iholla. Silkki imee hyvin kosteutta ja eristää hyvin lämpöä. Sen pinta hylkii likaa. Lisäksi silkistä valmistetut vaatteet ovat lämpimiä kylmässä ja viileitä kuumassa. Silkkivaatteet ovat myös kevyitä ja siten mukavia yllä.

Silkillä on toki huonojakin puolia: se sähköistyy helposti kuivassa, eikä tahdo kestää hikeä eikä auringonvaloa, jotka aiheuttavat värien haalistumista ja haurastavat kangasta. Tämä näkyy esimerkiksi vanhojen juhlapukujen kainaloiden haalistuneena värinä.

Silkkiä käytetään sekä sellaisenaan että sekoitteena muiden kuitujen kanssa. Tärkeimpiä silkkilaatuja ovat tramsilkki, organsiini, grenadiini, emboidery, ompelusilkki ja kreppisilkki, jossa langat on kierretty. Jätesilkkiä eli bourettesilkkiä saadaan kelattujen kotelokoppien eli kokonien uloimmista ja sisimmistä osista sekä vioittuneista ja kaksoiskopista. Silkistä valmistetaan etenkin juhlavaatteita, huiveja, liinoja, solmioita, puseroita ja alusasuja.

Kotelosta langaksi

Silkki on luonnonkuitu, jota saadaan viljellyn silkkiperhosen toukan eli mulperitoukan kehräämästä kotelokopasta eli kokoneista. On olemassa myös villisilkkiä, jota kerätään villiperhosten koteloista. Se on usein vihertävämpää tai ruskehtavampaa, eikä niin lujaa kuin aito silkki. Myös muiden kehrääjähyönteisten koteloista saadaan erilaisia silkkejä.

Kiinalainen silkkiperhonen on jalostunut lentokyvyttömäksi ja sokeaksi. Se elää vain viikon, jonka aikana naaras munii noin 500 munaa. Munat talvehtivat ja keväällä niistä kehittyy valkoisia mulperipuun lehtiä syöviä toukkia. Toukkien paino tuhatkertaistuu kuukaudessa ja kerättyään tarpeeksi vararavintoa kotelovaihetta varten toukka alkaa kehrätä ympärilleen koteloa. Muutamassa päivässä valmistuva kotelo muodostuu toukan kehruurauhasten tuottamasta valkuaisaineesta, joka liimaa fibroiinisäikeet.

"Silkkisato" korjataan tappamalla toukat joko höyryttämällä tai paistamalla valmiit kotelot. Toukat voidaan käyttää ravintoloissa raaka-aineeksi, sillä ne ovat Kiinassa suurta herkkua. Tämän jälkeen koteloiden serisiini pehmitetään kuumassa vedessä, jotta kuidut saadaan irtoamaan. Luonnonsilkin tärkeimpänä ja suurimpana osana ovat kaksi fibronikuitua, joita liittää toisiinsa silkkiliima eli serisiinikerros. Silkkikuitu on alkuperäisväriltään yleensä vaalean ruskehtavaa.

Yhdestä kotelosta saadaan 3 - 4 kilometriä yhtenäistä silkkikuitua, josta voidaan kehrätä jopa kilometri valmista silkkilankaa.

Kiinasta Suomeen asti

Moni on kuullut puhuttavan maailman pisimmästä maantiestä, Kiinan kuuluisasta 10 000 kilometriä pitkästä Silkkitiestä, joka toimi pitkään väylänä Kiinan ja Rooman välillä ja välitti silkit Aasiasta länteen. Silkkitien kulkeminen kesti 6 – 8 vuotta ja matka oli rosvojoukkojen takia hyvin vaarallinen. Riskien ottaminen yleensä kuitenkin kannatti, sillä parhaimmillaan silkistä maksettiin sen painon verran kultaa. Silkkitien merkitys pieneni vasta 1500-luvulla, kun löydettiin laivareitti Euroopasta Aasiaan.

Silkin valmistustaito levisi tarkasta varjelusta ja kuolemanrangaistuksella uhkaamisesta huolimatta 200-luvulla Koreaan ja edelleen 300-luvulla Intiaan ja sieltä edelleen Japaniin, Persiaan ja Arabiaan.

Silkkitaitojen leviämisestä on kaksi tarinaa. Toisen mukaan ulkomaille naitu kiinalainen prinsessa salakuljetti mulperiperhosen toukkia hiuslaitteessaan ja toisen mukaan taas munkit salakuljettivat toukat bambusauvoissa.

Keskiajalla valmistus levisi myös Eurooppaan ja 1200-luvun Italiasta kehittyi Euroopan silkkikeskus. Esimerkiksi Firenze, Venetsia, Genova, Lucca, Bologna, Milano ja Como olivat aikanaan kuuluisia silkkikaupunkeja. Silkinviljelyä kokeiltiin myös Suomessa, mutta mulperipuu ei kestänyt ankaria talviamme.

Vuonna 1915 USA oli silkin suurin käyttäjä ja Japani sen suurin tuottaja. Silkin kysyntä kohosi entisestään 1920-luvulla, kun naiset alkoivat käyttää silkkisukkia lyhyempien hameidensa kanssa. Vielä vuonna 1930 USA:n silkkituonnista peräti 70 % meni sukkien valmistamiseen, sillä nailon keksittiin vasta myöhemmin 30-luvulla.

Nykyisin silkkiä tuottavat pääasiassa Kiina, Intia ja Japani. Eurooppalaiset taas jalostavat silkkiä. Silkin merkitys on vähentynyt tekokuitujen keksimisen myötä, mutta sitä tuotetaan edelleen yli 100 000 tonnia vuodessa.

Hoida silkkivaatteita oikein

Silkin hoidossa on omat niksinsä. Kaikki silkkivaatteet eivät kestä vesipesua. Ne, jotka sietävät vettä, on paras pestä kevyesti käsin lavuaarissa väljässä vedessä tai pesukoneen hienopesuohjelmalla runsaassa 30-asteisessa vedessä silkinpesuun tarkoitetulla pesuaineella.

Silkkivaatteita ei saa puristaa kuivaksi ja silkki ei myöskään kestä kloorivalkaisua tai rumpukuivatusta. Silkki silitetään haalealla lämmöllä (silitysraudan pienin lämpö) kostean liinan läpi ja nurjalta puolelta. Silkki siliää helposti. Silkkivaatteet voi myös viedä kemialliseen pesuun.

Silkkivaatteelle roiskahtaneet vesipisaratkin jättävät vaatteeseen jäljen, joten silkistä valmistettujen juhlavaatteiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Vesitahrat tosin häviävät taas seuraavan pesun yhteydessä.

Teksti: Nina Pinjola

Kuvat: Shutterstock