Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta jappastiin ensin kolme vuotta lähtökuopissa. Kataisen hallitukselle parlamentaarinen valmistelu ei aluksi sopinut.
Sitten umpisolmussa ollutta SOTE-uudistusta lähdettiin avaamaan kaikkien eduskuntapuolueiden voimin vähän vajaa vuosi sitten. Myös me oppositiopuolueet halusimme lähteä hallituksen avuksi, solmua avaamaan. Nyt vajaan vuoden juoksun jälkeen maali siirtyi eteenpäin.
Lähtökohtaisesti vuodessa pystytään tekemään paljon, myös suuria uudistuksia. Kysymys ei siis ole pelkästään kiireestä ja aikapulasta. Joukko sote-sotureita teki hurjan työmäärän ja ehdottomasti parhaansa noin kolmessa kuukaudessa. Työ ei ollut helppoa, oli jarrutusta ja omienkin arvostelua. Kiitokset teille, pidän tätä edelleenkin näyttönä sellaisesta poikkeuksellisesta yhteistyöstä, jota Suomi tarvitsee jatkossakin.
Pidän yhteisesti sovitun uudistuksen jäämistä tällä hallituskaudella kesken epäonnistumisena, josta on kyettävä myös oppimaan. Pystyivätkö keskeiset tekijät keskittymään prosessin eri vaiheissa oikeisiin asioihin, suuriin kysymyksiin? Kuultiinko suurissa kysymyksissä oikea-aikaisesti asiantuntijoita? Oliko tekijöillä 100 prosenttinen tuki työlle koko ajan?
Olen yllättynyt todellisten uudistuksien läpiviemisen vaikeudesta. Suomessa totuttiin pitkän nousukauden aikana siihen, että yhteiskuntaa pystyttiin rakentamaan jatkuvasti kasvavien taloudellisten resurssien avulla. Puhuttiin jakovarasta, mitä uutta kulloinkin pystytään kansalaisille lupaamaan.
Kuntien tehtävät ovat lisääntyneet hurjasti. Eduskunta on myös normittanut hyvin tarkasti sen, miten tehtävät tulee käytännössä toteuttaa. Normeja ja byrokratiaa on liikaa. Ne vievät luovuuden ja liian pitkälle vietynä ovat jo ihmisten työssäjaksamisen suurimpia ongelmia.