Jäähyväistunnelma - The Eagles: Amerikan kuva

Sen lisäksi että keikasta jäi haikea mieli - eipä taida tämä bändi enää Suomeen ilmaantua - taas kerran heräsi kysymys, miksei Helsingissä ole rockmusiikille sopivaa hallia tai salia. Tuskin sitä vuosiin saamme, kun nyt massi uppoaa Musiikkitaloon. Jääkiekkohalli ei ole konserttihalli, taas se kuultiin. The Eagles aloitti uuden levyn tanakasti potkivalla kantrirockilla How Long, joka ei potkinut nyt yhtään. Miksaajalla oli selvästi vaikeuksia löytää sellaista volyymin tasoa, joka palvelisi bändin ilmaisua. Avauksen piti pamauttaa keikka liikkeelle, mutta nyt lähinnä pihautti.

Ei vika ollut yksin miksaajan. Tämä halli vain tappaa musiikin, saundi on kireä ja jälkikaiku hakkaa ajoittain rumpukomppia takaseinästä ärsyttävänä viiveenä. Näin bändin edellisen kerran runsas vuosi sitten, maaliskuussa 2008 Tukholman Globenissa. Pallon muotoinen rakennus on mietitty moneen käyttöön, se todistaa että jäähalli voi olla myös konserttihalli. Kokonaissaundi oli siellä aivan toiselta planeetalta.

Mutta kun volyymi saatiin Helsingissä riittävälle tasolle ja tasapainoon, korva alkoi tottua ja musiikista saattoi jo nauttiakin. Etenkin runsaan kitaroinnin hyvä erottelu ja paikkaan nähden hienotkin saundit ilahduttivat.

Lämmin vastaanotto

The Eagles sai Helsingissä todella lämpimän vastaanoton, kaikkiaan bändi oli paremmassa lennossa kuin edellisellä visiitillä 8 vuotta sitten, kevätkesällä 2001. Bändi oli silloin ilmaisultaan selvästi vaisumpi kuin nyt. Kitaristi Don Felderille oli riitojen seurauksena annettu juuri potkut ja tilalle oli nopeasti värvätty kuin stunt-mieheksi Stuart Smith. Hän on yhä mukana - loistava kitaristi, jonka tehtäväksi jää kuitenkin liikaa "esittää" nerokkaan Felderin sooloja.

Edellisen keikan vaisuus oli lavalta poissa, mutta keski-ikäistä tai hiukan kypsempääkin yleisöä ei meinannut saada millään edes keinumaan. Basisti Timothy B. Schmit ja kypäräkameransa kanssa heilunut bändin "virallinen" pelle, kitaristi Joe Walsh yrittivät parhaansa. Jonkin kerran pomppasimme penkeistä, kunnes pian laskeuduimme takaisin.

Mutta silti tunnelma oli rento ja ennen muuta vastaanottavaisen sydämellinen. Huolellisessa bändiesittelyssä nokkamiehet kitaristi Glenn Frey ja rumpali Don Henley saivat suosionosoitukset kuin ennen vanhaan idässä, loppua ei meinannut tulla.

Amerikan tarinoita

Ohjelmisto ei yllättänyt, mutta kuka sitä olisi halunnutkaan. Yhtye veti läpi historiansa hittiputken, mukana muutama pakollinen 80-luvun soolohitti sekä tietysti uuden levyn hienoimmat helmet. Yhtyeen tuoreet laulut ovat sovituksellisesti melko lailla yksinkertaisempia kuin 70-luvun runsaiden kitarastemmojen ja -riffien täyttämät teokset. Mutta uusien laulujen tarinallinen syvyys ja tietynlainen mahtipontisuus todistavat bändin uudenlaisesta luomisvoimasta. Vaikkapa Long road out of Eden tai Waiting in the weeds ovat suoranaista epiikkaa maailmanpolitiikasta yksilön historiaan - mestarillisia lauluja.

Ja ne 70-luvun hitit. Tietysti kuulimme Hotel Californian ja (vasta encorena) Take it easyn sekä Desperadon. Mutta onneksi he soittivat myös mm. nämä: Hieno "intiaanilaulu" Witchy woman, ehkä bändin hienoin kitarointibiisi One of these nights, souliin päin liukuva teos Life in the fast lane sekä yksinkertaisuudessaan huikaiseva kaupunkitarina Lyin´ eyes. Tällaisen musiikin äärellä on helppo ymmärtää miksi The Eaglesista on aina sanottu: Se kuulostaan maailman amerikkalaisimmalta bändiltä.

Amerikkalaisuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta tässä tapauksessa tämä yhtye on hyvin realistisia näkyjä ja tuntoja välittävä pastissi. Olen saanut kulkea Los Angelesin loputtomia katuja, ei voi olla näistä maisemista kuvaavampaa laulua kuin Lyin´ eyes. Olen saanut kulkea Beverly Hills katuja tai Venice Beachin rantoja; sekä USA:n länsirannikon teitä kohti San Fransiscon liberalismia. Ei voisi olla tähän "elokuvaan" sopivampaa musiikkia kuin The Eagles.

Kiitos The Eagles! Nämä taisivat olla jäähyväiset.

TÄÄLTÄ PÄÄSET VIELÄ KERRAN TUNNELMAAN