Itärajan villi historia julki: Kalamies Väinö olikin vaarallinen vakooja, tietoja vodkaa vastaan, tuhoon tuomittu lomakylähanke... | MTV Uutiset
Itärajan villi historia julki: Kalamies Väinö olikin vaarallinen vakooja, tietoja vodkaa vastaan, tuhoon tuomittu lomakylähanke...
Valtakunnanraja ja rajamerkki III/234 Leminahossa, jonka vartioasemalta alkoivat Erkki ja Toivo Erosen vodkanhakuretket vuosina 1951-52.
Tämän jälkeen veljekset kävivät viinanhakumatkoilla useita kertoja vuosina 1951-52. Vastapalvelukseksi saamastaan vodkasta Eroset toimittivat tietoja Leminahon vartioasemasta ja alueen siviiliasukkaista. Veljesten matkat rajan taakse paljastuivat vasta vuonna 1959.Mediahub
Julkaistu 27.03.2017 06:32
Keimo Lehtiniemi
Itärajan yli liikuttiin luvatta vilkkaasti 1960-luvulle saakka. Moni seikkailija jäi kiinni tuoreeltaan, mutta kymmenet onnistuivat väistelemään sekä Suomen että Neuvostoliiton rajaviranomaisia. Osa ei paljastunut koskaan.
Tiedot perustuvat tuoreeseen Pohjois-Karjalan rajavartioston 70-vuotishistoriaan. Vuosina 1948–1954 rajavyöhykkeellä ilman lupaa liikkuneita ja kiinniotettuja henkilöitä tilastoitiin vuosittain muutamia kymmeniä.
Hurja olympiavuosi
Vilkkain oli olympiavuosi 1952, jolloin kiinniottoja oli peräti 80. Vuonna 1950 niitä oli toiseksi eniten, yhteensä 60. Suurin osa oli luvattomia kulkijoita, mutta varsinaisia loikkareitakin tavoitettiin vuosikymmenien aikana kymmeniä pelkästään Pohjois-Karjalan rajavartioston vastuualueella.
– Loikkareita jäi vuosittain kiinni yksi tai kaksi, muotoilee varovasti historian kirjoittaja, tutkija Jukka Partanen.
1960- ja 1970-luvuilla valtaosa henkilöiden aiheuttamista rajatapahtumista aiheutui mielenhäiriöstä tai alkoholin vaikutuksesta. Rajavartijoita työllisti etenkin eräs polvijärveläinen mies, joka vuosien 1952 ja 1966 välisenä aikana kulki Lieksan rajaosuuden kohdalla Neuvostoliittoon peräti seitsemän eri kertaa.
Hiihtopartio lähdössä maastoon 1960-luvulla. Ruunaan vartiopäällikkö Väinö Tähkänen selostaa rajajääkäri Ossi Huoviselle ja Olavi Ukonmaanaholle näiden senpäiväistä tehtävää kartan ääressä. Kuva: Karjalainen ja P-KR:n kuva-arkisto.Mediahub
Sähköaita paljastui
Suomalaiset rajaviranomaiset saivat rajan takaa tulleilta tai siellä käyneiltä hyödyllistä tietoa Neuvostoliiton rajavalvonnasta. Esimerkiksi marraskuussa 1957 rajan ylittäneeltä ja rajan takana kulkeneelta mieheltä saatiin tietää, että Neuvostoliiton puolella noin puolentoista kilometrin päässä rajalta oli tiheälankainen piikkilanka-aita. Aita oli sähköistetty ja varmistettu valonheittimillä.
Pohjois-Karjalan rajaosuudella havaittiin, etteivät neuvostoviranomaiset aina ilmoittaneet jokaista heidän puolelleen rajan yli tullutta henkilöä vaikka sopimusten mukaan olisi pitänyt.
Rajan taakse jääneen kotiseudun katsojia ei enää 1950-luvulla juurikaan esiintynyt rajatapahtumien joukossa. Viimeinen tapaus lienee ollut syyskuussa 1957, kun isokyröläinen mies yritti päästä käymään entisellä kotitilallaan Jaakkimassa. Ylittäessään rajaa hän hukkasi kompassinsa ja pian hänet pidätettiin.
Kesällä 1957 Pohjois-Karjalan rajavartiosto sai osakseen voimakasta arvostelua heikosta tiedottamisesta. Ilomantsin Möhkössä levisi huhu, jonka mukaan lähimetsissä piileskelisi peräti kaksikymmentä neuvostoliittolaista sotilaskarkuria.
Huhuja vahvistivat neuvostoliittolainen helikopteri, joka lensi raja-alueella. Kysymyksessä oli kuitenkin vain kaksi Suomen puolelle Koitajokea myöten veneellä harhautunutta neuvostoliittolaista rajamiestä, jotka palautettiin neuvottelujen jälkeen kotimaahansa.
Rajamiehet mieltyivät loikkareihin
Osa rajanylittäjistä halusi oma-aloitteisesti ilmoittautua viranomaisille. Näin teki syyskuussa 1951 Värtsilän vankileiriltä karannut ilmavoimien luutnantti Vasili Krilov. Kesäkuussa 1959 kaksi Neuvostoliiton kansalaista, Pekka Tupitsin ja Vilho Forsell, ilmoittautuivat Ilomantsin Nehvonniemen vartioasemalla.
Paljastui, että loikkarit olivat tulleet maahan poliittisina pakolaisina. Vartioasemalla miellyttiin miehiin ja suunniteltiin jopa kolehdin keräämistä, jotta heidät olisi saatu lähetettyä Ruotsiin. Loikkarit luovutettiin suojelupoliisille ja miehet pyysivät poliittista turvapaikkaa.
Vaikka suojelupoliisi ja Rajavartiolaitos puolsivat oleskelulupaa, määräsi ulkoasiainvaliokunta presidentti Urho Kekkosen vaatimuksesta miehet palautettavaksi Neuvostoliittoon. Kekkosen linja oli, etteivät loikkarit saaneet vaarantaa Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita.
– Muutamia henkilöitä pääsi jatkamaan matkaa siviilien avustamina, Partanen arvioi.
Rajamiehet mieltyivät seitsemän vuotta myöhemmin myös inkeriläiseen Valentin Virolainen -nimiseen loikkariin, joka elokuussa 1966 loikkasi Ilomantsissa rajan yli Suomeen. Loikkari teki hyvän vaikutuksen Ilomantsin komppanian päällikköön majuri Reino Rautsiin. Virolainen halusi jäädä Suomeen, mutta hänetkin määrättiin palautettavaksi Neuvostoliittoon.
Möhkön rajavartioaseman rajajääkäreitä tuvassaan maaliskuussa 1969. P-KR:n kuva-arkisto.Mediahub
Vakooja vaihdettiin vankeihin
Tuupovaaran Öllölässä vangittiin kesäkuussa 1953 kaksi miestä. Miehet kertoivat olevansa kalamiehiä, mutta pian paljastui, ettei se pitänyt paikkansa. Miesten reitillä ei ollut ainoatakaan järveä.
Toinen miehistä todettiin syyttömäksi, mutta Väinö Partasen väärennettyjä henkilöpapereita käyttäneen henkilön tarinasta löytyi epäselvyyksiä. Suojelupoliisin kuulusteluissa Partanen paljastui todellisuudessa Vasili Vasiljev -nimiseksi Neuvostoliiton kansalaiseksi.
Vasiljev oli neuvostoliittolainen vakooja, joka oli aiempina vuosina tehnyt useita salaisia matkoja Suomeen. Vakoilijataustaan viittasi myös se, etteivät neuvostoliittolaiset kyselleet hänen peräänsä Suomen rajaviranomaisilta.
– Hän oli Suomen kannalta vaarallisin vakooja, tutkija Partanen sanoo.
Oikeudessa Vasiljev tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Vasiljevin pidätys oli merkittävä myös sen vuoksi, että suomalaiset viranomaiset vaihtoivat hänet vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa olleisiin suomalaisiin sotavankeihin.
Suomalaisia testattiin
Merkittävänä ulkopoliittisena linjanvetona voidaan Jukka Partasen mielestä pitää Suomeen loikanneen autonkuljettaja Aleksander Saltykovin tapausta. Saltykov pidätettiin heinäkuussa 1960 Patsolassa maantiellä, jonka jälkeen hän pyysi Suomesta poliittista turvapaikkaa.
Rajavartioston kuulustelussa loikkarin kertomusta pidettiin uskottavana ja myös suojelupoliisi puolsi turvapaikkahakemusta. Ulkomaalaistoimisto kuitenkin päätti toisin ja Saltykov palautettiin nopeasti Neuvostoliittoon.
– Saltykovin loikkaus liittyi mahdollisesti samana vuonna solmittuun uuteen rajajärjestyssopimukseen, jota neuvostoliittolaiset halusivat testata suomalaisilla viranomaisilla, Partanen kirjoittaa.
Vodkaa tietoja vastaan
Pintavakoiluun syyllistyneet Johannes Jeskanen ja Johannes Purmonen olivat käyneet alkoholinhakumatkalla rajan takana vuosina 1947–1949. He olivat kertoneet neuvostoliittolaisille haapavaaralaisten nimiä ja puoluekantoja. Miehet pidätettiin maanpetoksesta epäiltynä kesällä 1955, jolloin rajanylitykset paljastuivat.
Samoissa asioissa rajan takana liikkuivat Ilomantsin Kusurissa asuneet Erkki ja Toivo Eronen, jotka ollessaan kesäkuussa 1951 Leminahon vartioasemalla sahaamassa puita, olivat päättäneet lähteä käymään rajan takana hakemassa vodkaa.
Tämän jälkeen veljekset kävivät viinanhakumatkoilla useita kertoja vuosina 1951-52. Vastapalvelukseksi saamastaan vodkasta Eroset toimittivat tietoja Leminahon vartioasemasta ja alueen siviiliasukkaista. Veljesten matkat rajan taakse paljastuivat vasta vuonna 1959.
Tulitusta Suomen puolella
Juhannuksen jälkeisellä viikolla 1950 sattui pienimuotoinen rajaselkkaus, kun neuvostorajapartio pidätti kaksi suomalaista rajamerkkejä maalaamassa ollutta rajamiestä, rajajääkärit Onni Ehrukaisen ja August Ahon. Suomen puolelle raja-aukossa tullut venäläispartio ampui konepistooleilla ja niillä uhaten pakotti suomalaiset rajamiehet siirtymään Neuvostoliiton puoleiselle raja-asemalle.
Kuulustelujen jälkeen rajamiehet kuitenkin palautettiin ja myöhemmin Suojärven rajavaltuutetun oli myönnettävä, että ampuminen ja suomalaisten pidätys oli tapahtunut Suomen puolella rajaa.
Heinäkuussa 1951 venäläiset kohdistivat värväysyrityksen tuttuun rajajääkäri Ehrukaiseen, joka oli nytkin maalaamassa rajamerkkejä. Venäläiset saivat houkuteltua hänet rajan toiselle puolelle vodkan, konjakin, tupakan, kaviaarin ja muiden elintarvikkeiden voimalla.
Samalla Ehrukainen kertoi venäläisille vartioasemien tietoja sekä rajaseudun asukkaiden mielialoja. Venäläiset antoivat Ehrukaiselle myös rahaa ja pyysivät häntä toimittamaan lisää tietoja alueen siviiliasukkaista sekä muun muassa valokuvaamaan Kontiorannan varuskunnan kasarmit.
Ehrukainen matkusti Joensuuhun kyselemään tietoja Kontiorannan varuskunnasta. Juttu paljastui 1954, kun Ehrukainen tunnontuskissaan tunnusti vakoilutoimintansa suojelupoliisille.
Pintavakoilutapaukset vähenivät Suomen itärajalla Stalinin kuoleman 1953 jälkeen ja loppuivat käytännössä vuosikymmenen puolivälissä. Syynä tähän oli, ettei neuvostotiedustelu pitänyt enää värväys- ja vakoilutoimintaa tarpeellisena.
Vakoilijat ehtivät Joensuuhun
Valtaosa suomalaisilta rajamiehiltä pimentoon jääneistä rajanylityksistä tapahtui Neuvostoliitosta Suomeen. Porajärveltä Suomeen kesäkuussa 1952 loikanneet Aarne ja Sirkka Koivuniemi tulivat rajan yli huomaamatta Ilomantsissa ja pääsivät kulkemaan aivan vapaasti sisämaahan. Syntyperältään suomalaisina avioparille myönnettiin oleskelulupa ja Suomen kansalaisuus.
Peräti Joensuuhun asti onnistui pääsemään kaksi rajan yli salaa tullutta vakoilijaa. Syksyllä 1954 Kalle Karjalainen -niminen vakoilija ylitti rajan Värtsilässä. Hän käveli Tohmajärven asemalle ja matkusti junalla Joensuuhun jossa hänet vangittiin.
Kaksi vuotta myöhemmin poliisi pidätti Joensuussa ulkomaalaiselta vaikuttaneen miehen, joka ilmoitti nimekseen Olavi Ahlström. Hän paljastui suojelupoliisin kuulusteluissa leningradilaiseksi työmies Olavi Keihääksi, joka Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n lähettämänä oli tullut salaa Suomeen tehtävänään sotilasvakoilu.
Tiedustelu ohitti rajavartijat
Suomesta Neuvostoliittoon rajavartijoiden huomaamatta rajan ylittäneistä tunnetuin tapaus oli kersantti Olavi Kontturi. Hän meni rajan yli Mutalahdessa juhannuksena 1951. Kontturi yritti ryöstää konepistoolilla uhaten vuokra-auton, jonka jälkeen matkusti linja-autolla Mutalahteen ja käveli rajan yli kylän eteläpuolelta kenenkään näkemättä.
Rajanylitys varmistui vasta sen jälkeen, kun Kontturi Stalinin kuoleman jälkeen palautettiin vankileiriltä takaisin Suomeen.
Siirtokarjalainen Yrjö Jetsonen tunnusti tehneensä vuosina 1947–1948 kolme luvatonta rajanylitystä Värtsilässä, jolloin hänet oli värvätty vakoilijaksi. Oltuaan välillä mielisairaalassa jatkoi Jetsonen epämääräisiä reissujaan eri puolilla itärajaa.
Tähystäminen oli osa rajavalvontaa menneinä vuosikymmeninä. Valkeavaaran vartiotorni vuonna 1957.Mediahub
Vuonna 1956 vangittu Johannes Karppinen tunnusti 18 luvatonta rajanylitystä, jotka hän onnistui tekemään rajamiesten tietämättä.
– Mielenkiintoinen on myös Karppisen tunnustus siitä, että neuvostoliittolaiset vaativat häntä tekemään rajanylityksen aina sovittuun aikaan sovitussa paikassa, jottei hän olisi joutunut tekemisiin neuvostorajavartijoiden kanssa. Venäläinen tiedusteluorganisaatio toimi siis erillään rajavartiointiviranomaisista, Partanen huomauttaa.
Riitaa rajavyöhykkeellä
Syksyllä 1976 SKDL:n kansanedustaja Pauli Puhakka syytti rajavartioston estäneen heidän vaalimenestyksensä raja-alueella. Puhakka oli järjestänyt vaalitilaisuuden Tuupovaaran Ruhoniemessä rajavyöhykkeellä sijainneessa talossa, mutta rajamiehet olivat käännyttäneet kaikki Puhakan vaalitilaisuuteen pyrkineet, joilla ei ollut vyöhykelupaa. Tuupovaaran nimismies piti rajamiesten menettelyä kuitenkin oikeana.
Vuonna 1981 Tuupovaaran Syrjävaaran vanhan maatilan ostanut suomalais-saksalainen pariskunta ryhtyi perustamaan pääasiassa ulkomaisille turisteille tarkoitettua lomakylää 800 metrin päähän rajavyöhykkeestä, jolle lääninhallitus myönsi poikkeusluvan.
Yrittäjät eivät kuitenkaan saaneet investointiavustusta rajaviranomaisten kielteisen kannan vuoksi. Päätös merkitsi taloudellista takaiskua yrittäjälle, joka lopulta ajautui lomakylän tuhopolttoon ja itsemurhaan.
Rajavartioston ja rajakuntien edut törmäsivät uudelleen kesällä 1985, kun Tuupovaaran Korpiselkä-talo ryhtyi markkinoimaan kirkkoveneretkiä rajalle rajavyöhykkeen reunaan. Rajavartiosto ilmoitti, ettei rajaa saa mainostaa.
– Rajavartioston kannalta ei ole perusteltua, että rajaa lähdetään mainostamaan matkailun takia. Tämä ei ole mikään Länsi-Berliini, komentaja Teuvo Paanila ilmoitti.
Rajavartiolaitoksen esikunta tuki everstiään ja piti rajan mainostamista rajavyöhykelain hengen vastaisena.
– Minä en hoida ulkopolitiikkaa, minä hoidan rajavartiostoa, Paanila kuittasi jupakan.
Nykyaikaista rajapartiointia. Partiossa Jorma Maksimainen, Toni Loijas ja Fani-koira. Kuva: Marko Parviainen.Marko Parviainen
Moderni rajavalvonta perustuu teknologiaan. Rajalaitteistoa Valkeavaarasta. P-KR:n kuva-arkisto.Mediahub
