Imatran kolmoismurhasta tuli viime yönä kuluneeksi vuosi. Kolmea imatralaisnaista ammuttiin metsästyskiväärillä päähän ja keskivartaloon joulukuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä vuosi sitten Imatran keskustassa ravintola Vuoksenvahdin edustalla.
Ampumisessa kuoli Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Tiina Wilén-Jäppinen ja kaksi paikallislehti Uutisvuoksen toimittajaa, Anne Vihavainen ja Katri Ikävalko.
Mennyt vuosi on ollut äärimmäisen raskas, kertovat omaisensa menettäneet Kaisa Juntunen ja Jukka Leminen.
Lemiseltä kuoli ampumisessa vaimo Anne Vihavainen ja Juntuselta sisko Katri Ikävalko.
– Viimeiset viikot ovat olleet taas todella raskaita. Olemme varmaan kukin eläneet päivä päivältä läpi viime vuotta ja muistelleet mitä teimme ja puhuimme rakkaidemme kanssa sinä ja sinä päivänä, Juntunen kertoo MTV Uutisille.
– Minusta tuntuu kuin olisin mennyt päivä päivältä kohti pimeyttä. On ahdistanut kovasti. Kun on tämä pimeyskin ympärillä. Selvästi myös Katrin lapset ovat reagoineet taas voimakkaammin, hän sanoo.
Synkkiä tunteita on ollut myös Lemisellä.
– Synkkyys jatkuu. En ole missään tapauksessa päässyt yli tapahtuneesta, hän sanoo.
Lauantaina tilaisuus kaupungilla
Etelä-Karjalan käräjäoikeus katsoi syksyllä ampujan, 24-vuotiaan Jori Lasosen syylliseksi kolmeen murhaan, mutta syyntakeettomana hänet jätettiin rangaistukseen tuomitsematta. Lasonen passitettiin pakkohoitoon Vanhan Vaasan sairaalaan.
Lemisen ja Wilén-Jäppisen omaiset valittivat käräjäoikeuden määräämistä korvauksista hovioikeuteen. Tuomiosta ei valittanut kukaan.
Viime lauantaina omaisten perustama yhdistys Valon Vuoksi järjesti Imatran kävelykadulla adventtitapahtuman. Wilén-Jäppisen tytär Jenny luki siellä karjalanmurteelle käännetyn adventtirauhan julistuksen, pastori Ville Kajan lausui muutamia sanoja. Lisäksi Jukka Leminen puhui ja seurakunnan ryhmä lauloi joululauluja.
– Lopuksi sytytimme kynttilät, joita emme vieneet Vahdiksi nimensä vaihtaneen ravintolan eteen, vaan asettelimme ne esiintymislavalle. Tilaisuus oli lämminhenkinen. Ihmiset halailivat toisiaan, Juntunen kertoo.
Tilaisuudessa oli läsnä noin 200 kaupunkilaista.
– Sen jälkeen me omaiset kävimme viemässä kaikkien kolmen naisen haudalle kynttilät, Juntunen kertoo.
Juntusen mukaan lauantai tuntui ampumisen vuosipäivältä, koska se oli joulukuun ensimmäinen lauantai, kuten vuosi sitten kun ampuminen tapahtui.
Raskas teatterimatka
Imatran uhreista Katri Ikävalko ja Anne Vihavainen olivat ennen ampumista viettäneet lauantaipäivän Helsingissä toimittajien yhteisellä teatterimatkalla.
Samanlainen matka järjestettiin tänäkin vuonna.
– Yhdistyksemme ISSY:n teatterireissu Helsingin kansallisteatteriin pari viikkoa sitten oli itselleni tosi raskas. Reissu oli samanlainen kuin se, joka jäi Katrin ja Annen viimeiseksi. Bussissa kyselin reissussa olleilta, että missä Katri viime vuonna istui, mistä hän jutteli. Välillä itketti, eikä tunnelma ollut tavanomaisen hilpeä. Eikä tietääkseni kukaan mennyt jatkoille, kun saavuimme takaisin Lappeenrantaan ja Imatralle, siskonsa tavoin toimittajana työskentelevä Juntunen kertoo.
Jouluun sisältyy surua ja haikeutta
Viime joulu oli omaisille erityisen raskas, koska ampumistapaus tapahtui juuri joulun kynnyksellä. Tämänkin vuoden joulunodotukseen liittyy surua ja haikeutta.
– Kun katsoin äidille lahjaa, tartuin jo puhelimeen soittaakseni Katrille, että onko hän sen jo hankkinut. Vieläkään en ole täysin sisäistänyt hänen poissaoloaan. Ikävä on valtava, Juntunen kuvailee.
Leminen puolestaan lähtee perheensä kanssa jouluksi matkoille.
– Lähdemme koko perhe pois Imatralta. On liian raskasta jäädä tänne ja viime joulu oli niin kauhea.
Edesmenneet rakkaat ovat yhä jatkuvasti läsnä omaisten mielessä.
– Katri on läsnä ja mielessä monessa menossa. Katrin keskimmäinen lapsi täytti marraskuussa kymmenen vuotta. Tyttö oli sopinut äitinsä kanssa, että kun hän täyttää kymmenen, he katsovat yhdessä Titanicin.
– Lupasin jo viime joulukuussa, että minä voin nyt katsoa leffan hänen kanssaan, kun sen aika tulee. Meillä oli Maijan kanssa se päivä viime viikon lauantaina. Istuimme sohvalla vierekkäin vilttien alla ja meillä oli isot astialliset karkkia ja popcornia, Juntunen kertoo.
Juntunen kokee edelleen epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tapahtuneen jälkeen.
– Yksi asia on todella nostattanut katkeruutta. Kun postilaatikosta kolahti asianajan lasku oikeudenkäynnin omavastuuosuudesta, niin raivo nousi pintaan. Äitini ei kerta kaikkiaan kyennyt tuota laskua maksamaan, vaan minä tein sen hänen puolestaan. Hänen lapsensa oli murhattu, ja hänen piti maksaa oikeudenkäyntikuluja. Tämä on sellainen epäoikeudenmukaisuus, että sitä ei voi kukaan ymmärtää.
Lasonen määrättiin maksamaan korvauksia omaisille, mutta hänellä ei ole varaa niitä maksaa. Valtiokonttorikaan ei korvaa omaisten kärsimyskorvauksia.
– Konkreettisesti meille tuli maksettavaa, Juntunen kertoo.
Päällimmäisenä tunteena omaisilla on kuitenkin edelleen valtava suru.
– On valoisampia päiviä, on synkempiä päiviä. Vielä en pysty ajattelemaan sisartani ilman tuskaa, Juntunen sanoo.
– Suru ja synkkyys jatkuu ainakin omalla kohdallani, Leminen kertoo.
