USA 2006. Ohjaus: Alfonso Cuaron. Käsikirjoitus P.D. Jamesin romaanin pohjalta: Alfonso Cuaron, Timothy J. Sexton. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Leikkaus: Alfonso Cuaron, Alex Rodriguez. Musiikki: John Tavener. Tuotanto: Marc Abraham. Pääosissa: Clive Owen, Clare Hope- Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine. Kesto: 111 min. Levittäjä: Nordisk Film.
Lontoo vuonna 2027 on paikka, jossa kukaan ei haluaisi elää. Lain ja järjestyksen säännöt ovat unohtuneet, kadut ovat täynnä jätteitä, ja valtaosa rakennuksista pommitusten tuhoamia. Theo Faron (Clive Owen) istuu kahvilassa ja kuulee television uutislähetyksestä, että maailman nuorin ihminen, 18-vuotias nuorukainen on murhattu. Naiset eivät ole kyenneet synnyttämään vuoden 2009 influenssaepidemian jälkeen. Brittiläisen rikoskirjallisuuden murharouvaksi kutsuttu P.D.James kirjoitti tieteisromaaninsa jo vuonna 1992, ennen terrori-iskujen aaltoa ja niiden kylvämää paranoiaa.
Elokuvan maanalainen järjestö, joka kantaa nimeä Fish, taistelee laittomien maahanmuuttajien puolesta. Organisaation pomo on Julian Taylor (Julianne Moore), Theon rakastettu vuosien takaa. Heidän yhteiseen menneisyyteensä kuuluu kansalaisaktivismin lisäksi myös yhteinen kuollut lapsi. Theo on hylännyt entiset ihanteensa ja ryhtynyt valtion virkamieheksi säilyttääkseen järkensä.
Theon ja Julianin kohtaamisesta käynnistyy synkeä pakomatka, jonka päämääränä on viedä nuori musta nainen nimeltä Kee (Clare Hope-Ashitey) uutta yhteiskuntaa rakentavan projektin suojiin. Tämä nainen on erityisen kallisarvoinen siksi, että hän on hedelmättömäksi muuttuneessa maailmassa raskaana. Tarinassa on tärkeä rooli myös Theon ainoalla ystävällä Jasper Palmerilla, jota esittää hurmaavasti Michael Caine. Clive Owenin ilmeetön Theo on sankarina hyvä siksi, että hän on sankariksi niin kovin vastentahtoinen.
Ihmisen pojat tarkastelee tulevaisuuden kautta nykyisyyden ongelmia. Maahanmuuttajat ovat syntipukkeja kaikelle pahalle. He ovat vallanpitäjille kuin ruttoa ja heitä kohdellaan kuin eläimiä. Äärimmilleen viety kansalliskiihko ja muukalaisviha muistuttavat erehdyttävästi natsien juutalaisvainoja.
Elokuva etenee energisen hermostuneesti ja vainoharhaisesti. Kaikkialla on pelkoa. Emmanuel Lubezkin kamera tallentaa pitkiä eheitä kuvia, jotka saavat Lontoon näyttämään harmaaksi hyytyneeltä ja sodan runtelemalta. Kamerajälki on teknisesti taiturimaista ja tehokkaan levotonta. Kuvat eivät juurikaan kaipaa erikoistehosteiden tukea. Ihmisen poikien tulevaisuusvisio ei tapahdu mielikuvituksellisella planeetalla, vaan se on kärjistetty muunnelma omasta länsimaisesta todellisuudestamme.
Alfonso Cuaronin ohjaaman elokuvassa uskonnolliset painotukset ovat voimakkaita mutta eivät päälle käyviä. Sitä paitsi ne kuuluvat asiaan: ollaanhan kulkemassa kohti maailmanloppua. Cuaronin näkemys on synkkä ja väkivaltainen, mutta ei ahdas. Hyvän puolesta taistelevien aktivistien moraali on aivan yhtä arveluttava ja häilyvä kuin valtion hirviömäisten soturienkin. Cuaron ei myöskään viisaasti selittele liikaa apokalyptista tarinaa.
Teksti: Minna Karila