Hurja temppu! Sokea Outi vaelsi 82 kilometriä pitkän Ison Karhunkierroksen vuoden harjoittelun jälkeen – "Jyrkkiä kivikkoisia nousuja ja laskuja oli todella paljon"

– Se piti paikkansa. Viimeinen päivä reissusta oli kyllä haastavin. Jyrkkiä kivikkoisia ja juurakkoisia nousuja ja laskuja oli todella paljon, Keskinen kertaa.

Maasto oli välillä myös vaikeakulkuista.

– Reitin keskivaiheilla, kun tullaan Kitkajoen rantaan, niin siinä on yski vaativimmista kohdista. Ollaan niin lähellä sitä virtaavaa vettä, että jos astut 15 senttiä ohi, niin sun jalka menee sinne jokeen, Seikkailuapinoiden opas kertoo.

Viimeiset 10 kilometriä on Savolaisen mukaan todella haastava näkevällekin ihmiselle . Siinä on paljon nousua, laskua, huonokuntoista polkua ja paljon kiviä, jotka saattavat vieriä kengän alta pois. Sateen sattuessa maasto muuttuu liukkaaksi ja vaaralliseksi.

– Yhtenä päivänä satoi ja juuri sinä päivänä oli haastavampaa maastoa. Tehtiin lyhyt päivämatka juuri sen takia. Siinä sateessa mä kaaduin muutamassa alamäessä. Liukkauden takia emme jatkaneet enää etenemistä, Keskinen kertoo.

Muutamasta kaatumisesta huolimatta, mitään vakavampaa ei onneksi sattunut.

Matkaa tehtiin kaikessa rauhassa ja vaellus kesti seitsemän päivää.

Ihmisten kannustus tuntui todella hyvältä

Koronasta huolimatta muiden retkeilijöiden kanssa tuli vaihdettua kuulumisia matkalla.

– Muut matkailijat kannustivat meitä, kun he ymmärsivät tilanteen, että meillä on täysin sokea ihminen tekemässä sitä vaellusta. Vaellusta, jonka he itsekin ehkä kokivat itselleen haasteelliseksi, ja toisella ei ole näköaistia ollenkaan, Savolainen kertoo.

Kannustusta oli niin reitin varrella kuin ruutujenkin takana. Sosiaalisessa mediassa kaksikkoa kannustettiin paljon.

– Se oli kyllä kanssa aivan ihana asia, se kanssaretkeilijöiden ja sosiaalisen median kannustus. Se tuntui tosi hyvältä. Ihmisten apu myöskin reitillä oli aivan ihana asia, Keskinen sanoo.

Fiilis oli käsittämätön vaelluksen jälkeen

Vaelluksen päättymistä ei Keskisen mukaan meinannut ensin uskoa.

– Sanoin Heidille, että se oli nyt siinä. Ei sitä voinut heti sillä tavalla käsittää, kun en mä itse olisi alkuun voinut kuvitella, että mä jaksan tehdä sitä. Ja miten hyvin meillä sujui se yhteistyö. Vaikea sitä on sillä tavalla laittaa sanoiksi, Keskinen summaa.

Oppaallakin oli hymy herkässä vaelluksen jälkeen.

– Se oli aivan käsittämätön fiilis. Maali ei missään vaiheessa ollut meille sellainen ultimaattinen tavoite. Olimme sopineet, ettei stressata aikataulusta ja siitä, että päästäänkö me perille vai ei. Matka on tärkein. Kaikki meni juuri niin kun olimme ajatelleet, Savolainen tunnelmoi.

Vaellus oli molemmille upea kokemus.

Naiset kertovat, että heidän keskinäinen luottamuksensa on jotain aivan mieletöntä. Molemmat kehuvat toisiaan siinä, miten molemmat uskalsivat ottaa tällaisen haasteen vastaan.

Vaellus on todiste siitä, että yhdessä, toisiaan auttamalla voidaan saavuttaa jotain todella upeaa.