Koronavirus meinasi peruuttaa pitkään odotetun vaelluksen. Matkaan lähdettiin lopulta kaksin oppaan kanssa.
Näkövammainen Outi Keskinen, 32, halusi Pienen Karhunkierroksen vaellettuaan haastaa itsensä ja päästä vaeltamaan Ison Karhunkierroksen.
Kuusamossa sijaitsevilla vaellusreiteillä on pituuseroa melkoisesti. Siinä missä Pienen Karhunkierroksen kiertää päivässä, menee Isoon Karhunkierrokseen lähemmäs viikko. Pienen Karhunkierroksen pituus on 12 kilometriä ja Ison puolestaan 82 kilometriä.
Tulevaa koitosta varten harjoiteltiin vuosi
Kun Keskinen oli vaeltanut oppaan kanssa Pienen Karhunkierroksen, kipinä syttyi, ja alkoi pitkäjänteinen harjoittelu tulevaa koitosta varten.
Opas Heidi Savolainen, Seikkailuapinat Oy, alkoi suunnitella näkövammaisille suunnattua viikon vaellusta. Harjoittelu ottaisi aikaa vuoden, sillä opittavaa on paljon. Harjoitusleirejä järjestettiin pitkin Etelä-Suomea.
– Iso Karhunkierros on niin vaativa vaellus, että meidän piti vuosi harjoitella. Esimerkiksi rinkan pakkaamista, teltan pystyttämistä, retkikeitinten käyttöä, tulentekoa ja ensiapua, Savolainen luettelee.
Pettymys oli valtava, kun koronan vuoksi vaellus piti siirtää vuodella eteenpäin, vuoteen 2021. Lopulta matkaan kuitenkin päätettiin lähteä tänä kesänä, ryhmän sijasta kaksin.
Myös haasteita mahtui vaelluksen varrelle
Keskinen kertoi jutelleensa ennen koitosta usean reitin vaeltaneen kanssa. Moni kertoi hänelle, että loppu olisi kaikkein haastavin.
– Se piti paikkansa. Viimeinen päivä reissusta oli kyllä haastavin. Jyrkkiä kivikkoisia ja juurakkoisia nousuja ja laskuja oli todella paljon, Keskinen kertaa.
– Reitin keskivaiheilla, kun tullaan Kitkajoen rantaan, niin siinä on yski vaativimmista kohdista. Ollaan niin lähellä sitä virtaavaa vettä, että jos astut 15 senttiä ohi, niin sun jalka menee sinne jokeen, Seikkailuapinoiden opas kertoo.
Viimeiset 10 kilometriä on Savolaisen mukaan todella haastava näkevällekin ihmiselle . Siinä on paljon nousua, laskua, huonokuntoista polkua ja paljon kiviä, jotka saattavat vieriä kengän alta pois. Sateen sattuessa maasto muuttuu liukkaaksi ja vaaralliseksi.
– Yhtenä päivänä satoi ja juuri sinä päivänä oli haastavampaa maastoa. Tehtiin lyhyt päivämatka juuri sen takia. Siinä sateessa mä kaaduin muutamassa alamäessä. Liukkauden takia emme jatkaneet enää etenemistä, Keskinen kertoo.
Muutamasta kaatumisesta huolimatta, mitään vakavampaa ei onneksi sattunut.
Ihmisten kannustus tuntui todella hyvältä
Koronasta huolimatta muiden retkeilijöiden kanssa tuli vaihdettua kuulumisia matkalla.
– Muut matkailijat kannustivat meitä, kun he ymmärsivät tilanteen, että meillä on täysin sokea ihminen tekemässä sitä vaellusta. Vaellusta, jonka he itsekin ehkä kokivat itselleen haasteelliseksi, ja toisella ei ole näköaistia ollenkaan, Savolainen kertoo.
Kannustusta oli niin reitin varrella kuin ruutujenkin takana. Sosiaalisessa mediassa kaksikkoa kannustettiin paljon.
– Se oli kyllä kanssa aivan ihana asia, se kanssaretkeilijöiden ja sosiaalisen median kannustus. Se tuntui tosi hyvältä. Ihmisten apu myöskin reitillä oli aivan ihana asia, Keskinen sanoo.
Fiilis oli käsittämätön vaelluksen jälkeen
Vaelluksen päättymistä ei Keskisen mukaan meinannut ensin uskoa.
– Sanoin Heidille, että se oli nyt siinä. Ei sitä voinut heti sillä tavalla käsittää, kun en mä itse olisi alkuun voinut kuvitella, että mä jaksan tehdä sitä. Ja miten hyvin meillä sujui se yhteistyö. Vaikea sitä on sillä tavalla laittaa sanoiksi, Keskinen summaa.
Oppaallakin oli hymy herkässä vaelluksen jälkeen.
– Se oli aivan käsittämätön fiilis. Maali ei missään vaiheessa ollut meille sellainen ultimaattinen tavoite. Olimme sopineet, ettei stressata aikataulusta ja siitä, että päästäänkö me perille vai ei. Matka on tärkein. Kaikki meni juuri niin kun olimme ajatelleet, Savolainen tunnelmoi.
Naiset kertovat, että heidän keskinäinen luottamuksensa on jotain aivan mieletöntä. Molemmat kehuvat toisiaan siinä, miten molemmat uskalsivat ottaa tällaisen haasteen vastaan.
Vaellus on todiste siitä, että yhdessä, toisiaan auttamalla voidaan saavuttaa jotain todella upeaa.