USA, 2013. Ohjaus ja käsikirjoitus: Spike Jonze. Kuvaus: Hoyte Van Hoytema. Leikkaus: Jeff Buchanan, Eric Zumbrunnen. Musiikki: Owen Pallett. Tuotanto: Megan Allison, Spike Jonze, Vincent Landay. Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams. Kesto: 120 min. Levittäjä: Walt Disney.
Tiedetään, että Spike Jonze tekee kummallisia ja nerokkaita elokuvia (Adaptation, Being John Malkovich, Synecdoche, New York), hän pitää tarinoista, joissa toden ja kuvitellun rajat sumentuvat. Her-elokuvassa tarkemmin määrittelemättömässä lähitulevaisuudessa hiljattain eronnut Theodore Twombly (Joaquin Phoenix) kirjoittaa työkseen tunteikkaita "käsin kirjoitettuja" kirjeitä tuntemattomille ihmisille, tietenkin verkossa. Kirjeitähän ei enää liiemmin kirjoitella, siksi postilaitoskin on ajautunut kriisiin.
Theodore lataa itselleen uuden käyttöjärjestelmän. Se tuntee kaikki hänen luonteenpiirteensä ja mieltymyksensä, on niin sanotusti käyttäjänsä kanssa täydellisesti samalla aaltopituudella. Theon ja Samantha-nimeä kantavan käyttöjärjestelmän (Scarlett Johansson) välille syntyy syvä ja intohimoinen rakkaus- ja kiintymyssuhde, vaikka osapuolet eivät koskaan voi koskettaa tai suudella toisiaan. Theo alkaa kutsua Samanthaa tyttöystäväkseen. Korvanappinsa avulla hän keskustelee rakastettunsa kanssa, kuljettaa tätä taskussa kaikkialle mukanaan, esittelee maailmaansa.
Lähitulevaisuuden Los Angeles on siisti, vauras ja avara, julkinen liikenne on korvannut yksityisautoilun. Koneet eivät ole tieteiselokuvista tutun kaavan mukaan havittelemassa valtaa ihmiseltä, mutta ne ovat kyllä ujuttautuneet kaikkialle arkeen. Tekniikka, jonka oli tarkoitus yhdistää ihmisiä, on paradoksaalisesti saanut aikaan päinvastaisen ilmiön: joukon epävarmoja, eristäytyneitä ja yksinäisiä ihmisiä. Theodore, kuten niin monet yksinäiset elokuvahahmot, rustaavat työkseen tekstejä, löytävät muita varten juuri ne oikeat sanat osaamatta olla oman elämänsä supliikkimiehiä.
Näyttelijä Scarlett Johanssonin huulista ja vartalosta on tapana näyttää hartaita lähikuvia. Her-elokuvassa Johansson tulkitsee Samanthaa, näyttelee siis ainoastaan äänellään ja tekee sen tavattoman hyvin. Elokuvassa Theon ja Samanthan rakkauden kompastuskiveksi koituu se, että Samantha keskustelee Theon lisäksi samaan aikaan myös useamman tuhannen muun henkilön kanssa ja tunnustaa rakastavansa 641:tä heistä. Tieto musertaa miehen, sillä kuten useimmat ihmiset, Theokin haluaa olla rakastettunsa intohimon, hellyyden ja rakkauden ainoa kohde eikä vain yksi monista.
Her on kaunis ja älykäs elokuva monella tasolla. Se on visuaalisesti nautittava kuvaus teknologian hallitsemasta maailmasta villiintymättä lapsekkaisiin tieteisfantasioihin. Joaquin Phoenix näyttelee taidolla ja tunteella, vaikka hänellä on tärkeimpänä vastanäyttelijänään pelkkä ääni. Valtaosan elokuvasta kamera on nauliintunut Phoenixin herkkiin kasvoihin.
Elokuvan sisäisessä maailmassa suhdetta tietokoneeseen pidetään luonnollisena sen sijaan, että se olisi todiste nörtin mielenterveysongelmista. Heriä katsoessa uskoo, että rakkaussuhde ihmisen ja käyttöjärjestelmän välillä on mitä mahdollisin. Elokuva tarkastelee elämän suuria kysymyksiä, puntaroi mm. rakkauden syvintä olemusta. Katsojan näkemys elämästä, tunteista ja rakkaudesta avartuu, mikä ei ole ihan vähäpätöinen saavutus elokuvalta.
Teksti: Minna Karila