Bändit toisensa jälkeen laulavat sydän syrjällään raastavasta rakkaudesta, eron kipupisteistä ja menettämisen tuskasta. Miten muusikot osaavat pukea sen kaiken sanoiksi, kirjoittaa lauluksi – ja miksi he tekevät niin? HeadHeartHands-yhtyeen solisti Tatu Märkälä pohti syitä ja seurauksia omille sanoituksilleen ja paljasti, syntyvätkö heidän lyriikkansa järjellä vai tunteella.
Tyhjiä tuoppeja, puoliksi juotuja olutpulloja nojailee pimeydessä, seinämysten vieressä, hylättyjen pöytien pintaa koristaen – ikään kuin odottaen. Lavalle nousee kolme miestä, joiden lavakarismasta turhanpäiväinen anteeksipyyntelevyys on jo karissut pois. Naisenalut ja -loput kiiruhtavat lavan edustalle uteliaina, kun karismaattisen karheaääninen nuori mies alkaa laulaa silmät ummessa, syntikan heleässä mutta haikeassa huomassa.
HeadHeartHands on tuore helsinkiläinen indie pop -yhtye, jonka kolmehenkinen kokoonpano on luonut tyylikkäitä elektro- ja synavivahteita posiitivista melankoliaa henkivään musiikkiinsa.
– HeadHeartHands-nimen keksin luokanpenkillä opettajani mainitessa, että silloin kun tekee töitä ihmisten kanssa, pitää ottaa aina huomioon pää, sydän ja kädet, kertoo bändin laulaja-kitaristi Tatu Märkälä, jonka konemusiikkitausta pääsee oikeuksiinsa syntikan takana.
– Enimmäkseen laulunaiheemme kiteytyvätkin päähän, sydämeen ja käsiin: mitä tekee, mitä tuntee ja siihen, että välillä ollaan myös rappiolla, Tatu jatkaa.
Loput kokoonpanosta muodostaa basisti Juho Koikkalainen, 32, sekä rumpali Lauri Heinonen, 25.
Vaikka ikää vuonna 2011 perustetulla yhtyeellä on vähemmän kuin yhden käden sormilla voi laskea, riittää jokaisella bändinjäsenellä kunniakkaasti kokemusta musiikin tekemisestä ja meriittejä ansioluettelossa: sulavaliikkeinen trio on päässyt muun muassa lämppäämään Jamie Woonia, vaikka oman yhtyeen fanipaitojakaan ei ole vielä painettu. Tuore omakustanne EP Passions of the Young on kuitenkin kasassa ja radiosoittoakin on HHH-herrasmiehille suotu.
Bändin kuopus ja solisti Tatu Märkälä, 23, sanoittaa kappaleet omin kätösin käyttäen inspiraationaan punaviininkatkuisia iltoja, yön pikkutunteja, elettyä elämää ja ihmisiä. Jo 15-vuotiaana omien kappaleiden rustaamisen aloittanut mies on kuitenkin varsin nöyrä omien sanojensa, sävellyksiensä ja lavakarismansa edessä.
– Olen välillä liiankin itsekriittinen. Rehellisesti sanottuna jos kuuntelen kotona omia biisejä, ne kuulostavat mielestäni ihan kauheilta. Mutta sitten kun pääsee lavalle, tulee hetkeksi vähän sellainen rokkistarafiilis, surunsiniseen paitaan pukeutunut Tatu kuvaa.
Eikä syyttä suotta, lavalla Märkälästä hohkaa samanlaista karismaa kuin nuoremmasta Vesa-Matti Loirista. Vain Märkälän polvet notkuvat nopeampaan tahtiin elektrovivahteisen melodian tahdissa.
Bändin jäsenet eivät kuitenkaan tee musiikkia pelkästään taidolla.
– Minä olen se, joka tekee tunteella ja sitten toiset tekevät sitä järjellä ja tunteella, Tatu naurahtaa ja kertoo bänditovereittensa huolehtivan käytännön asioista, kuten esimerkiksi keikkojen haalimisesta. Hänen kontolleen jäävät biisien sanoitukset, jotka he sovittavat yhdessä.
– On mullakin välillä järki kädessä, mutta enemmän se tunnepuoli, Tatu kertoo salaperäisesti.
Teoista sanoiksi
Kun yhtyeen kolmas kappale Wake up pärähtää ilmoille, edessä seisovat tytöt alkavat tanssia. Hiki valuu, synat soivat, miehet laulavat unelmoimisesta. Biisin positiivinen yleistunnelma näyttää nostattavan hymyn huulille niillekin, jotka ovat seuranneet keikkaa kasvot peruslukemilla tyhjennettyjen oluttuoppien seurassa.
Tatu Märkälän mukaan kappaleiden sanoittaminen ei aina ole helppoa: yleensä viimeisenä syntyvätkin laulunsanat. Solisti kuvaa lyyrikoiden tekoa prosessiksi, mikä päätyy ikään kuin vahingossa paperille.
– Ensin ne näyttävät vain hyviltä sanoilta paperilla, jotka rimmaavat, mutta todellisuudessa ne ovatkin sellaisia ajatuksia, jotka ovat pyörineet ja muhineet kauan tuolla takaraivossa: mitä ajattelee parisuhteesta, omasta jaksamisesta tai pään kestämisestä, Tatu kuvaa.
Aina Märkälä ei itsekään heti huomaa, että paperille syntyvät sanat kuvaavat hänen omia kokemuksiaan: vasta jälkeenpäin, otettuaan hieman etäisyyttä kirjoituksiinsa, hän huomaa mistä eri elämäntilanteista ja tunnetiloista lyriikat kumpuavat.
– Suurin osa lyriikoista on pala minua, mutta olen myös käyttänyt sellaista euroviisumatskua, eli perustotuuksia ja kliseitä rakkaudesta, mitä kaikki muutkin ovat laulaneet jo entuudestaan, Tatu virnuilee.
– Kuitenkin sitä haluaa, että niillä sanoilla on sanomaa, ja siitä tulee paineita. Mutta sitten kun lyriikat syntyvät ihan kuin itsestään, omat ajatukset saa jäsenneltyä paperille sanoiksi asti, se on todella terapeuttista – aivan kuten säveltäminen ja yön pikkutunneilla fiilistely. Usein sitä pimputtelee omaksi ilokseen ja vahingon kautta löytää hyvältä kuulostavia juttuja, Tatu kertoo.
Sankarittaria, särkyneitä sydämiä ja ex-tyttöystäviä
HeadHeartHands-yhtyeen kappaleiden teemat pyörivät pitkälti nuoruuden, rakkauden ja paheiden ympäröimänä: välillä erotaan, unelmoidaan ja palataan yhteen punaviinitilkkasten jälkeen. Huomiota osakseen saanut kappale Heroine ei tosin viittaa kovan luokan huumausaineeseen, vaan sankarittaren kaipuuseen.
– Kun itse on maansa myynyt ja on rankkaa, niin sitä toivoo että sankaritar tulisi ja piristäisi päivää ja elämää ja auttaisi jaksamaan, Tatu kuvailee.
Ei siis ole synti ja häpeä kaivata sankaritarta arkeensa?
– Ei mielestäni. Päinvastoin. Kaikki kaipaavat elämäänsä toista ihmistä. Ei sitä tiedä itsekään mitä etsii, kunnes se vain tupsahtaa siihen eteen ja huomaa, että tämä on juuri sitä mitä olen etsinyt, kaivannut, Tatu pohtii.
– En osaa vielä sanoa kenelle sitä laulan, koska häntä – sankaritarta – ei vielä ole.
Tuntematonta pelastajatarta kovasti kaivataan, mutta Märkälän biiseissä esiintyy myös hänelle hyvinkin tuttuja hahmoja: perheenjäseniä, huolta aiheuttavia läheisiä ja entisiä tyttöystäviä. Solisti myöntääkin osan kappaleista olevan hyvin, hyvin henkilökohtaisia.
– Esimerkiksi kappale Vices (suom. paheet) kertoo siitä, kun rakas läheinen oli vaikeassa paikassa paheittensa kanssa ja itse pystyin seuraamaan tilannetta vain vierestä. Nyt sitä kappaletta laulaa ilolla, kun kaveri voi paljon paremmin, Tatu kuvaa selvästikin helpottuneena.
Tietävätkö kyseiset ihmiset, että heitä on käytetty inspiraation lähteenä?
– Osa tietää, osa ei. Jotkut ovat olleet otettuja siitä, että heidät on noteerattu. Mutta se riippuu myös tietenkin aiheesta ja kontekstista: ei niissä aina lauleta kivoja juttuja, mies kertoo ja on hetken hiljaa.
– On sitä välillä otettu vähän raskaammin vastaan: "Ai jaa, tällaisen biisin kirjoitit musta, kiva", Tatu matkii pieni alakulo seuranaan.
– Eli hyvin ja huonosti on otettu vastaan. Onneksi ei hyvin huonosti.
Murjotun sydämen sanoituksia
Seinän sivustalla seisova tyttö painaa vasenta kättänsä rintaansa vasten ja alkaa itkeä hiljaa tunnelataukseltaan melankoliaan taipuvaisen Hear me now -kappaleen aikana. Huulet tapailevat kappaleen sanoja äänettöminä. Eri teille lähdöstä kertova biisi näyttää puhuttelevan mykkää laulajatarta.
Märkälän kirjoittama kappale Hear me now sai raskaan vastaanoton, sillä sen todellisuusperä kosketti niin laulajaa itseään, kuin toistakin osapuolta.
– Silloin tiesi jo, että siinä suhteessa oltiin päädytty homman loppuun, vaikka itse suhde ei ollut vielä loppunut. Se oli varmaankin raskas pala, Tatu taustoittaa biisin taakse kätkeytyvää tarinaa.
– Ei omaa elämää voi elää toisen puolesta, toisen takia. On tärkeää, että toinen lisää hyvää toisen elämään, eikä vain veisi sitä energiaa. Siinä vaiheessa kun se ottaa enemmän kuin se antaa..., Tatu hiljenee tuijottaen pöydän pintaa.
Hänestä paistaa läpi, että aihe on vaikea: muusikko myöntää, että paha mieli hiipi tähän hetkeen.
– Oma sydämeni ei ole koskaan totaalisen säpäleiksi mennyt, sydänsuruja on totta kai ollut. Vaikka tanssahtelen ja pompin keikan aikana lavalla, olen siellä myös sydäntensärkijän roolissa sekä murjotun sydämen omistajana, Tatu kertoo avoimesti.
– Se on vähän kuin näytelmä, tarina: siellä on hauskoja, ja sitten on vähemmän hauskoja hetkiä. Haikeita. Tietenkin ne henkilöt, kenestä laulan, ovat silloin suurimman osan ajasta mielessä.
Mutta miten vasta vähän päälle parikymppinen mies pystyy kirjoittamaan ja laulamaan rakkaudesta omaan elämänkokemukseensa tukeutuen?
– En voi sanoa, että tietäisin rakkaudesta kaiken, ei kukaan voi sanoa niin, mutta kumminkin olen jonkun verran kokenut ja nähnyt sitä, niin senkin perusteella voi jo pikkasen siitä kirjoittaakin, Tatu hymyilee.
Jos lauluissa kaivattu sankaritar löytyy, muuttuuko HeadHeartHands-yhtyeen kappaleiden sävy yli-iloiseksi ja siirappiseksi rakkauden ylistykseksi?
– En usko, Tatu sanoo hyväntuulisesti ja miettii hetken.
– Ei kaikille kumminkaan löydy sitä oikeaa ihmistä, niin heillekin pitää muistaa laulaa.
Viimeisenä kolmikko soittaa Heroine-kappaleensa. Ja tytöt tanssivat. Samaistuvat. Toivovat olevansa jonain päivänä jonkun sankarittaria. Koko sydämestään.
Upotettavan Youtube-videon id
Teksti: Katri Koskinen
Kuvat: Teemu Lautamies, Riikka Kurki