Seija Leinonen on aina ajatellut olevansa kävelevä ihminen. Niin myös silloin, kun hän ei pystynyt ottamaan montaa askelta. Kun puhe puuroutui ja vain ajatukset jäivät jäljelle, kirjoittaminen auttoi Seijaa jaksamaan. Se antoi hänelle lopulta kokonaan uudenlaisen elämän.
– Nykyään ajattelen, että sairastuminen on ollut suurin onni elämässäni. Se oli kuin pieni kuolema. Siitä alkoi uusi elämä, Seija Leinonen sanoo.
Käsityönopettajana työskennellyt Seija Leinonen oli aina pitänyt luovasta työstään. Elämä kuitenkin muuttui, kun hän 35-vuotiaana äkillisesti sai halvausoireita. Oireistaan huolimatta Seija halusi jatkaa työssään.
– Vedin tuolloin aikuisryhmää, mistä olin unelmoinut pitkään. Niinpä opetin ryhmän loppuun asti jääden välillä sairauslomalle.
Aikuisryhmän opettaminen jäi Seijan viimeiseksi työksi alalla. Käsien tärinä ja puheen puuroutuminen tekivät työn jatkamisen lopulta mahdottomaksi.
– Aluksi en suostunut ymmärtämään olevani huonossa kunnossa. Vasta lääkärin puhuttelu sai minut tekemään päätöksen eläkkeelle jäämisestä. Se oli lopulta helpotus, sillä minulla oli pienet lapsetkin.
Vain ajattelu jäi jäljelle
Työn mukana jäi myös osa ihmissuhteista. Perhe kuitenkin kannusti Seijaa kuntouttamaan itseään. Vammaisjärjestötoimintaan meneminen toi uusia ystäviä.
– Lopulta kynä ei pysynyt kädessä, ja kadotin kyvyn hahmottaa kuvia. En voinut enää piirtää, maalata tai tehdä käsitöitä.
Luovalle ihmiselle se oli musertavaa.
Vaikka käsin kirjoittaminen oli mahdotonta, huomasi Seija voivansa kirjoittaa tietokoneella.
– Minulla oli jäljellä vain tietokone ja ajatteluni. Lapsuudesta asti vaivannut kirjoituskammo alkoi kadota, ja kupla ikään kuin puhkesi.
Ystävä lähestulkoon pakotti Seijan kirjoituspiiriin, ja alun pelon jälkeen tekstiä alkoi tulla ryöppyämällä. Seija ymmärsi löytäneensä oman intohimonsa.
– Se oli jopa suurempi elämänmuutos kuin oman lapsen syntymä. Tajusin, että tätä varten olen syntynyt.
