Nykyinen Egyptin-matkailija saattaa tuntea "faaraon kirouksen" vain erityisen rajuna vatsatautina. Vajaat sata vuotta sitten sillä tarkoitettiin kuitenkin paljon pahempaa kohtaloa – kuolemaa rangaistuksena faaraon haudan häpäisemisestä.
Poikafaarao Tutankhamon hallitsi Egyptiä noin vuosina 1333–1324 Ekr. Kuollessaan faarao oli vain 18-vuotias, eikä hänen hallituskautensa ollut erityisen merkittävä.
Nuori faarao haudattiin kaikilla kuninkaallisilla kunnianosoituksilla, ja hän sai mukaansa hautakammioon mittaamattoman arvokkaita aarteita. Hallitsijavainajan leposijaa suojaavan kivisen sarkofagin sisälle sijoitettiin vielä kolme kultaista arkkua, ja vainajan kasvoja peitti kultainen kuolinnaamio – sama vaikuttava naamio, jonka piirteet ovat koko maailmalle tuttuja Egyptin faaraoita koskevista myöhemmistä lehtikuvista.
Kaiken arvokkuutensa alla hallitsijavainaja oli kuitenkin ollut ihminen, ja kaiken lisäksi sydämessään vielä epävarma poikanen, jonka jalkaan Ikuiselle matkalle pantiin kuluneet lempisandaalit. Mukaansa hän sai kaiken jalometallin ja jalokivien lisäksi muun muassa isoäitinsä hiuskiehkuran.
Kaikki sellaisena, kuin se oli
Tutankhamon ja hänen aikansa vaipuivat hiljalleen unohduksiin, kunnes hänen hautansa löytyminen aiheutti valtaisan sensaation 3 000 vuotta myöhemmin. Englantilaisen Howard Carterin (1874–1939) johtama tutkimusretkikunta löysi ja avasi Tutankhamonin haudan vuonna 1922.
Kaikki Egyptiin liittyvä oli silloin suuressa huudossa, ja Tutankhamonin hautalöydöstä tuli maailmansensaatio, vaikka hallitsijaa pidettiinkin suhteellisen vähäisenä faaraona moniin merkittävimpiin hallitsijoihin verrattuna. Olennaista oli haudan koskemattomuus: hautakaappia ei ollut yritetty murtaa.