Nykyinen Egyptin-matkailija saattaa tuntea "faaraon kirouksen" vain erityisen rajuna vatsatautina. Vajaat sata vuotta sitten sillä tarkoitettiin kuitenkin paljon pahempaa kohtaloa – kuolemaa rangaistuksena faaraon haudan häpäisemisestä.
Poikafaarao Tutankhamon hallitsi Egyptiä noin vuosina 1333–1324 Ekr. Kuollessaan faarao oli vain 18-vuotias, eikä hänen hallituskautensa ollut erityisen merkittävä.
Nuori faarao haudattiin kaikilla kuninkaallisilla kunnianosoituksilla, ja hän sai mukaansa hautakammioon mittaamattoman arvokkaita aarteita. Hallitsijavainajan leposijaa suojaavan kivisen sarkofagin sisälle sijoitettiin vielä kolme kultaista arkkua, ja vainajan kasvoja peitti kultainen kuolinnaamio – sama vaikuttava naamio, jonka piirteet ovat koko maailmalle tuttuja Egyptin faaraoita koskevista myöhemmistä lehtikuvista.
Kaiken arvokkuutensa alla hallitsijavainaja oli kuitenkin ollut ihminen, ja kaiken lisäksi sydämessään vielä epävarma poikanen, jonka jalkaan Ikuiselle matkalle pantiin kuluneet lempisandaalit. Mukaansa hän sai kaiken jalometallin ja jalokivien lisäksi muun muassa isoäitinsä hiuskiehkuran.
Kaikki sellaisena, kuin se oli
Tutankhamon ja hänen aikansa vaipuivat hiljalleen unohduksiin, kunnes hänen hautansa löytyminen aiheutti valtaisan sensaation 3 000 vuotta myöhemmin. Englantilaisen Howard Carterin (1874–1939) johtama tutkimusretkikunta löysi ja avasi Tutankhamonin haudan vuonna 1922.
Kaikki Egyptiin liittyvä oli silloin suuressa huudossa, ja Tutankhamonin hautalöydöstä tuli maailmansensaatio, vaikka hallitsijaa pidettiinkin suhteellisen vähäisenä faaraona moniin merkittävimpiin hallitsijoihin verrattuna. Olennaista oli haudan koskemattomuus: hautakaappia ei ollut yritetty murtaa.
Koska haudanryöstäjät eivät olleet missään vaiheessa tuhansien vuosien aikana löytäneet faaraon hautaa, kaikki oli tallessa sellaisena kuin se oli muinaisilta egyptiläisiltä jäänyt, edellä mainittuja inhimillisiä mieltymyksiä myöten.
Pandoran lipas?
Koskemattomuudella osoittautui kuitenkin olevan varjopuolensa. Pian alettiin huhuta, että ylipapit olivat sulkeneet hautaan muutakin kuin faaraon ruumiin, aarteita sekä tietysti tarvekaluja auttamaan vainajan selviytymisessä tuonpuoleisessa. Haudan avaamisessa mukana olleita henkilöitä alkoi nimittäin menehtyä selittämättömästi – olivatko Egyptin papit sulkeneet hautaan myös loitsun tai kirouksen, jolla rangaistaisiin jumalaisen faaraon hautarauhan rikkoneita?
Huhu faaraon kirouksesta levisi kuin kulovalkea. Vaikka tiedemiehet ja skeptikot pyrkivät todistamaan, että faktat puhuivat kirousta vastaan, moni uskoi hautaan astuneitten "arvottomien" kokeneen faaraon pappien koston.
Kerrottiin, että ensimmäinen haudassa kävijä sai tuta loitsun koko voimakkuudessaan, mutta vähitellen loitsun teho heikkeni. Niinpä kaikki hautaan astuneet eivät kuolleet pian sen jälkeen vaan vasta pitemmän ajan kuluttua. Jälkijoukoissa tulleet voivat myös jäädä henkiin. Loitsun väitettiin toimivan siten, että se toteuttaisi itseään kulloinkin otollisemmalla tavalla aiheuttaen erilaisia vaaroja ja sairauksia. Esimerkiksi erästä tutkijaa pisti haudassa sääski, joka tartutti häneen trooppisen taudin, sillä sopiva taudinkantajäsääski sattui olemaan kirouksen lähistöllä valmiina käyttöön.
Huhuttiin myös, että monet myöhemmistä luonnonkatastrofeista ja suuronnettomuuksista johtuivat nekin eri faaraoiden hautojen avaamisesta. Erilaiset kiroukset laukesivat, ja sen myötä monenlaisia henkiä pääsi mellastamaan ympäri maapalloa. Ikään kuin hautoihin kajonneet olisivat avanneet eräänlaisen Pandoran lippaan.
Faktaa ja villejä huhuja
Totta on, että Tutankhamonin löytämiseen johtaneen tutkimuksen rahoittaja lordi Carnarvon (1866–1923), joka oli ollut mukana hautaa tutkimassa, kuoli äkillisesti noin kuukausi haudan löytymisen jälkeen. Hänen kuolinyönään Kairossa oli koko kaupungin pimentänyt sähkökatkos, ja lordin kotona Englannissa hänen koiransa oli ulvonut villisti ja heittänyt henkensä samaan aikaan kuin jalosukuinen isäntänsäkin.
Faaraon haudan tutkimiseen tavalla tai toisella liittyneitä kuolemantapauksia sattui sen verran monta, että uskomus faaraon kirouksesta säilyi vahvana, ja senaikaiset sensaatiolehdet tekivät tietysti parhaansa pitääkseen tarun hengissä.
Myöhemmät tutkijat ovat esittäneet, että esimerkiksi Tutanhkamonin hautaan kertyneet homesienten itiöt tai kaasut olisivat aiheuttaneet järjellä selitettäviä myrkytyksiä tutkijoiden joukossa. Samoin edellä mainitut hyönteiset ovat saattaneet levittää tauteja.
Yhdysvaltainen taikuri ja skeptikko James Randi (syntynyt 1928) on puolestaan tähdentänyt, että 22 henkilöä, joiden olisi voinut olettaa kuuluneen kirouksen alaisiin ihmisiin, eli vielä keskimäärin 23 vuotta haudan avaamisen jälkeen. Esimerkiksi hautalöydön avaaja kuoli 60-vuotiaana; faaraolle ruumiinavauksen suorittanut lääkäri (jonka olisi voinut luulla olevan suurimman pahan työn tekijä!) kuoli 87-vuotiaana.
Haudan avaamisessa mukana ollut lordi Carnarvonin tytär lady Evelyn kuoli puolestaan 78-vuotiaana, vasta 57 vuotta avaamisen jälkeen! Tutkimuksia johtanut Howard Carter eli hänkin 64-vuotiaaksi, eivätkä mystiikkaa kannattaneet suuremmin välittäneet siitäkään, että "äkillisesti ja selittämättömästi kuollut" tutkimuksen rahoittaja lordi Carnarvon oli ollut kroonisesti sairas jo ennen Egyptiin tuloaan.
Kobra tietää kostoa
Toisaalta faaraoiden Egyptin papistolla oli hallussaan monenlaista salaista tietoa. Kuka tietää, vaikka loitsu olisi vain heikentynyt vuosituhanten saatossa? Arvoesineistä riisuttu, ruumiinavauksen kokenut faarao, jonka haudasta oli lisäksi viety kaikki millä oli vähänkään merkitystä tutkimukselle, oli varmasti kauhistuttava ajatus niille, jotka pitivät häntä jumalana.
Pienilläkin yksityiskohdilla saattaa olla merkitystä faaraon kirouksen ratkaisemisessa. Esimerkiksi kanarialintu, jonka Carter toi Englannista mukanaan onnea tuottavaksi maskotiksi faaraon hautaa esiin kaivaville työmiehille, koki pelottavan kohtalon. Eräänä päivänä, kun linnun häkki oli jätetty ulos, faaraon symbolina ja pyhänä eläimenä pidetty kobra luikerteli kuin tyhjästä paikalle ja nielaisi linnun.
Lopullinen totuus faarao Tutankhamonista tai pikemminkin hänen mahdollisesta otteestaan vuosituhansien taakse on monen mielestä vielä selvittämättä. Varmaa on vain se, että asiassa on vielä paljon tutkittavaa...
Teksti: Hanna Myllys
Lähteet:
Tyldesley, Joyce, Muumiot (Gummerus 2000)
Ventura, Piero ja Ceserani, Gian Paolo, Tutankhamon - Egyptin farao ja haudan aarteet (WSOY 1986)
Skepsis ry