Etelämannerta peittää kauttaaltaan kolmisen kilometriä paksu mannerjäätikkö. Nyt geofyysikot ovat löytäneet jäätikön alaisesta peruskalliosta yllätyksen: noin 700 kilometrin pituisen ja 150–500 kilometrin levyisen suikaleen kalliota, jonka ominaisuudet eivät vastanneet odotuksia.
Brittiläis-italialais-tanskalainen tutkijakolmikko selvitti kallion ominaisuuksia magneettikentän ja painovoimakentän poikkeamista jäätikön päältä lentokoneesta.
Uudet lentokonemittaukset paljastivat, että Itä- ja Länsi-Etelämantereen rajamailla etelänavan tienoilla on noin 200 000 neliökilometrin suuruinen alue, joka todennäköisesti ei ole kuulunut alun perin osaksi Itä-Etelämannerta. Suomen pinta-alasta (338 440 neliökilometriä) alue vastaa siis noin 60 prosenttia.
Tutkimusta johtaneen Tom Jordanin mukaan tämä ”reikä” on revennyt kallioon oletettavasti noin 650 miljoonaa vuotta sitten. Sittemmin alue on täyttynyt paljon nuoremmalla kiviaineksella.
– On kuin Itä-Etelämantereesta olisi puraistu iso pala pois, hän kommentoi lehdistötiedotteessa.
Jordan arvioikin, että uusi löytö auttaa ymmärtämään paremmin Etelämantereen geologista historiaa. Sen tietäminen, että itäinen Etelämanner ei ole yksittäinen mannermassa, muuttaa geofyysikoiden ajatustapoja, hän katsoo.
Koska kalliota peittää kolmikilometrinen jää, kovinkaan tarkkoja tietoja sen koostumuksesta ei ollut mahdollista mitata. Niinpä paljon jää vielä arvoitukseksi.
Satelliittihavaintoja painovoimakentästä aivan navan ympäriltä ei ollut eikä edelleenkään ole. Esimerkiksi erittäin hienostuneen ja tarkan Goce-painovoimasatelliitin havaintoihin jäi kiertoradan parametrien vuoksi molempien napojen ympärille säteeltään noin 700 kilometrin kokoinen eli halkaisijaltaan noin 1400-kilometrinen aukko.
Itä-Etelämanner tarkoittaa Etelämantereen isompaa lohkoa. Pienemmästä Länsi-Etelämantereen lohkosta sen erottaa Transantarktinen vuoristo. Etelänapa sijaitsee lähellä Itä-Etelämantereen reunaa.
Jordanin lisäksi tutkimuksiin osallistuivat Fausto Ferraccioli ja René Forsberg. Tutkijoiden tieteellinen artikkeli on vapaasti luettavissa lehdessä nimeltä Communications Earth & Environment.