Erikoisartikkeli: Viikinki tappoi, kun hänen kunniaansa loukattiin – orjan kuolema kostettiin tappamalla vapaita köyhiä

MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.

Islantilaisessa saagassa kerrotaan, miten viikinkipäällikkö Hrafnkel Freysgoða varhaisena heinäkuun aamuna 900-luvun alussa ratsasti tilaltaan Aðalbólista kirvestään tiukasti kourassaan puristaen.

Edellisenä iltana hänen lempihevosensa Frejfakse oli palannut laitumelta hikeä tippuen.

Hrafnkel epäili, että renki Einar oli ratsastanut hevosella kootessaan lampaita, vaikka tämä hyvin tiesi, että Hrafnkel oli vannonut tappavansa jokaisen, joka istuisi hänen valio-orinsa selkään.

Hrafnkel löysi Einarin laaksosta, jossa tämä istui aidalla lampaita laskemassa. Einar tervehti isäntäänsä ja tunnusti heti ratsastaneensa Frejfaksella. Hrafnkelin ote kirveestä tiukkeni.

Jollei hän pitäisi sanaansa, häntä alettaisiin pitää raukkamaisena valanrikkojana – eikä Hrafnkel aikonut elää loppuelämäänsä häpeässä yhden mitättömän rengin vuoksi.

Hrafnkel kävi karjaisten Einarin kimppuun ja halkaisi tämän kallon yhdellä kirveeniskulla. Hrafnkel Freysgoða oli palauttanut kunniansa, kun taas Einarin lukuisa suku oli nyt joutunut häpeään.

Vaikka Hrafnkel oli seudun mahtavin mies, hänen oli siitä lähtien totuttauduttava elämään epävarmuudessa odottaessaan renkinsä sukulaisten kostoa.

Silmä silmästä, hammas hampaasta

Islantilaiset saagat tarjoavat ainutlaatuisen katsauksen viikinkien kunniakäsitykseen saagojen kulta-aikana, joka kesti noin vuodesta 930 vuoteen 1030.

Kunnian menetys oli melkeinpä pahinta, mitä viikinki saattoi kuvitella.

Viikinkien ankara kunniakäsitys oli seurausta siitä, että tuon ajan kuninkaat eivät mitenkään pystyneet ylläpitämään järjestystä kaikkialla hallitsemillaan alueilla.

Ihmiset elivät hajallaan ja eristyksissä toisistaan, ja siksi luottamus oli tärkeää niin kauppakumppanien kuin sotilaallisten liittolaisten välillä. Kunnian säilyttäminen oli viikingeille elinehto.

Jos joku loukkasi toisen nimeä tai omaisuutta, hänen oli oltava myös valmis ottamaan vastaan tekonsa seuraukset, olivat ne sitten kuinka ankaria tahansa.

”Gudmund Dyren saagassa” kerrotaan Skæring-nimisestä talonpojasta. Joukko norjalaisia kauppiaita epäili häntä varkaudesta ja leikkasi häneltä rangaistukseksi toisen käden irti. Myöhemmin ilmeni, että Skæring oli syytön, jolloin hänen sukulaisensa Gudmund vaati hyvitystä.

Norjalaiset kieltäytyivät maksamasta. Silloin Gudmund saagan mukaan esitti heille tarjouksen:

”Maksan Skæringille sen summan, joka teidän oli määrä hänelle maksaa, mutta siitä hyvästä teidän tulee valita keskuudestanne asemaltaan Skæringia vastaava mies ja hakata hänen kätensä irti.”

Kauppiaat maksoivat mieluummin sakon.

Kunnia koski koko sukua

Karskeinkin viikinkisoturi oli riippuvainen suvustaan.

Sekä hänen ansionsa että hänen häpeänsä koskivat koko sukua, ja hänen oli alistuttava perheen ja suvun vaatimuksiin ja odotuksiin, pitipä hän siitä tai ei. Yksilöllisyyttä sellaisena kuin me sen tunnemme ei arvostettu.

Vastasyntynyt lapsi sai isältään sekä nimen – esimerkiksi Griminpoika tai Grimintytär – että asemansa suvussa ja yhteiskunnassa.

Vaikka viikinkinaiset olivat eurooppalaisessa mittakaavassa varsin itsenäisiä, heidän asemansa ja kunniansa määräytyi sen miehen kautta, kenen kanssa he avioituivat.

Kunniaa mitattiin ikään kuin sosiaalisella tilikirjalla, jonka tuli olla tasapainossa. Niinpä saagan Gudmundin oli hakattava käsi irti mieheltä, jonka sosiaalinen asema oli sama kuin vääryyttä kärsineen Skæringin.

Hyvitys ei olisi ollut täydellinen, jos rangaistus olisi kohdistunut alemmassa asemassa olevaan henkilöön.

Jos koston kohde taas olisi ollut Skæringia korkea-arvoisempi, kauppiaat olisivat kärsineet vääryyttä ja he olisivat jälleen vaatineet hyvitystä Gudmundilta.

Koska päällikkö oli korkeammassa asemassa kuin orja, saagat ovat täynnä esimerkkejä mahtimiehistä, jotka lyövät vihapäissään orjia kuoliaaksi.

Jos orjan alempiarvoisena pidetty perhe olisi yrittänyt kostaa kuoleman, tasapaino olisi järkkynyt. Silloin päällikön suvun olisi puolestaan pitänyt palauttaa menettämänsä kunnia, mikä olisi vaatinut taas monen orjan hengen.

Siksi hyvitystä orjan kuolemasta vaatikin hänen omistajansa, aivan kuin tapetusta hevosesta tai lampaasta.

Joskus jopa vapaita köyhiä ihmisiä tapettiin kostoksi. Useimmiten heillä ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi vaatinut heidän hengestään hyvitystä.

Sanallinen loukkaus oli rangaistava

Miehen kunnia oli ainoa, joka hänestä jäi jäljelle kuoleman jälkeen. Siksi sanalliseen loukkaukseen saatettiin suhtautua yhtä vakavasti kuin väkivaltaan tai varkauteen.

Islantilaisen Grágás-lakikokoelman mukaan toista henkilöä pilkannut voitiin julistaa lainsuojattomaksi. Se tarkoitti, että kuka tahansa sai tappaa hänet, sillä hän oli menettänyt kunniansa.

Saagojen mukaan laki ei estänyt ihmisiä parjaamasta toisiaan. ”Bjarnar Hítdælakappan saagassa” viholliset Tord ja Bjarnar loukkaavat toisiaan sepittämällä toisistaan pilkkarunoja.

Kun kiista johtaa kuolemantapaukseen, Tord ja Bjarnar pitävät sovintoneuvottelun, jossa he melkein onnistuvatkin sopimaan asiansa.

Neuvotteluissa Tord kuitenkin huomaa, että Bjarnar on lausunut yhden pilkkarunon enemmän kuin hän itse.

Pelastaakseen kunniansa hän improvisoi siinä samassa uuden pilkkarunon Bjarnarista, ja rauhanneuvottelut katkeavat.

Jos viikinki halusi tosissaan loukata toista miestä, hänen oli kyseenalaistettava tämän miehisyys.

Grágásin mukaan mies sai tappaa jokaisen, joka syytti häntä vaikkapa naismaisuudesta tai homoseksuaalisuudesta.

Esimerkki tästä on ”Njálin saagassa”. Verityöstä alkaneen pitkään kestäneen riidan jälkeen Njál- ja Flosi-nimiset miehet pääsivät sopimukseen ja Njál lupasi maksaa Flosille kasan hopeaa.

Hän asetti kasan päälle silkkisen viitan, jonka Flosi tulkitsi naismaiseksi ja hyökkäykseksi maskuliinisuuttaan kohtaan. Silloin hän huudahti vihoissaan:

”Monikaan ei häntä [Njália] katsoessaan tiedä, onko hän mies vai nainen!”

Yksi Njálin pojista vastasi samalla mitalla: ”Kerrotaan, että Svinefjeldin peikko on rakastajasi ja olet hänen morsiamensa joka yhdeksäs yö!”

Konflikti päättyi siihen, että Flosi sytytti Njálin talon palamaan ja Njál poikineen kuoli liekkeihin.

Viikingit lähtivät maailmalle

Kunnian ja maineen saavuttamisessa ja säilyttämisessä oli eduksi, jos sukuun kuului päälliköitä ja suurmiehiä.

Hyväosaiset islantilaiset matkustivat esimerkiksi usein Norjaan Trondheimiin, missä he liittyivät Norjan kuninkaan hoviin. Monista tuli skaldeja, jotka sepittivät runoja ja lauluja hallitsijan ylistykseksi.

Kuningas palkitsi heidät arvokkailla lahjoilla ja kiitospuheilla. Jopa aikana, jolloin välimatkat olivat pitkät, huhut kuninkaan suosiosta kiirivät nopeasti ympäri valtakuntaa – ja toivat suosion kohteelle lisää kunniaa.

Tällaista mahdollisuutta ei ollut köyhillä maamiehillä ja orjilla, vaan he joutuivat yleensä tyytymään asemaansa yhteiskunnan pohjimmaisina.

Monille köyhään kansanosaan kuuluville paras mahdollisuus kohentaa mainettaan kotiseudullaan olikin osallistuminen ryöstöretkille.

Lähtemällä ryöstelemään vieraille maille ja tuomalla sieltä mukanaan kultaa ja orjia alhaistakin syntyperää oleva saattoi osoittaa rohkeutta ja vahvuutta eli niitä kahta ominaisuutta, joita viikingit erityisesti arvostivat.

Vieraassa ympäristössä viikinkien ei sitä paitsi tarvinnut välittää kotoisista kunniakäsityksistä, vaan he saattoivat ryöstää, murhata ja raiskata vapaasti.

Kotipuolessa moinen käytös oli kuitenkin ankarasti kielletty ja häpeällistä. Esimerkiksi raiskausta pidettiin erityisen ankarana kunnianloukkauksena.

Sen ei katsottu kohdistuvan vain raiskattuun naiseen vaan koko hänen sukuunsa, jolla oli teon jälkeen oikeus tappaa raiskaaja.

Jos taas tappoi miehen, jolla oli poikia, näillä oli velvollisuus kostaa isänsä puolesta.

Kuolema oli ennalta määrätty

Viikingit uskoivat, että kolme kohtalon jumalatarta, niin sanotut nornat, olivat päättäneet ennalta ihmisen kuolinhetken.

Käsitys sai monen suhtautumaan elämään hälläväliä-asenteella: jos kerran elämän pituus oli ennalta määrätty, oli sama, lähtikö taisteluun vai jäikö kotiin peukaloitaan pyörittelemään.

Asenne tulee ilmi ”Kjalnesingen saagassa”. Kun Kolfinn-nimistä miestä yritettiin saada pyörtämään päätöksensä taistella vihollistaan Bueta vastaan, hän vastasi:

”Jokaisessa haasteessa on kaksi mahdollista lopputulosta: joko jään eloon tai sitten kuolen.”

Monet riskeerasivat kunniansa yrittäessään uutterasti parantaa asemaansa.

”Gunnlaug Ormstungun saagassa” skaldi Gunnlaug matkusti kihlattunsa Helgan luota Islantiin saavuttaakseen kunniaa ulkomailla.

Lähtiessään hän vannoi, ettei palaisi takaisin, ennen kuin olisi tavannut kolme kuningasta ja kolme jaarlia.

Kun Gunnlaug oli viimein saavuttanut tavoitteensa, oli kulunut jo niin pitkä aika, että Helga oli mennyt naimisiin Gunnlaugin kilpailijan Ravnin kanssa.

Kihlauksen purkaantuminen sai Gunnlaugin raivoihinsa ja hän haastoi Ravnin kaksintaisteluun eli holmgangiin. Molemmat menettivät siinä henkensä.

Laiskasta miehestä sai erota

Koska viikinkinaisten kunnia riippui usein miehistä, heidän oli potkittava persuuksille liian laiskaa miestä, joka ei juossut maineen perässä.

Terävästä kielestä oli apua, ja miestä saattoi haukkua esimerkiksi ”hiilenpurijaksi”. Se tarkoitti laiskaa nahjusta, joka ei tehnyt muuta kuin istui ja lämmitteli tulisijan hehkussa.

Hiilenpurijan maineen saanut mies yleensä ryhdistäytyi nopeasti ja lähti ryöstöretkelle.

Jos mies oli kuitenkin niin laiska ja saamaton, että hän vain nyhjötti kotona ja jätti lisäksi perheensä kokemat kunnianloukkaukset kostamatta, se oli jo avioeron peruste.

Jos mies ei ollut läsnä tai hänestä ei ollut apua, nainen saattoi kyllä itsekin puolustaa kunniaansa.

”Gísli Súrinpojan saagassa” Eyjólfr-niminen mies tarjosi Gíslin vaimolle Auðrille rahaa, jotta tämä pettäisi aviomiestään, Auðr viskasi hopearahoja sisältävän rahapussin miehen kasvoille ja sanoi:

”Ota tämä ja sen myötä häpeä ja skandaali. Saat ikäsi muistaa, sinä kurja ja säälittävä mies, että nainen on lyönyt sinua.”

Verikostosta tuli loputon kierre

Saagat kuvailevat monia tapauksia, joissa menetetty kunnia yritettiin palauttaa kostamalla. Se, miten suvun miehet reagoivat loukkaukseen, riippui asian vakavuudesta.

Esimerkiksi lammasvarkaudessa rikoksen uhriksi joutunut perhe saattoi viedä asian oikeuteen ja vaatia taloudellista korvausta.

Vakavampia rikkomuksia saatettiin ratkaista holmgangissa eli pienellä saarella järjestettävässä kaksintaistelussa, johon kiistan kumpikin osapuoli lähetti edustajansa.

Joskus oli kuitenkin kyse niin vakavasta asiasta, että verikosto oli ainoa ratkaisu.

Murhassa tai tapossa uhrin perhe ei kuitenkaan aina kostanut välttämättä murhaajalle, vaan myös tämän veli tai esimerkiksi serkkukin kävi.

Verikoston kierre saattoi jatkua vuosikausia ja päättyä vasta kun suvut solmivat sovun tai toinen osapuoli väsyi kiistaan.

Koska viikinki saattoi joutua maksamaan perheenjäsenen teosta, sukulaiset pitivät toisiaan tarkasti silmällä.

Veli maksoi veljen teosta

Myös Hrafnkel Freysgoða sai kokea verikoston tapettuaan renkinsä Einarin, kun joukko Einarin läheisiä otti Sámr-nimisen miehen johdolla oikeuden omiin käsiinsä.

He valloittivat Hrafnkelin tilan Aðalbólin, riistivät tältä päällikön vallan ja ajoivat hänen oriinsa Frejfaksen kallionjyrkänteeltä alas.

Hrafnkel osti viimeisillä pennosillaan palan maata itäisestä Islannista, jossa hän vahvisti valtaansa kuusi vuotta ja odotti oikeaa hetkeä kostaa.

Kerran Sámrin veli Ejvindr ratsasti Hrafnkelin uuden tilan ohi. Joella pyykkäämässä ollut palvelustyttö näki hänet ja riensi kertomaan isännälleen.

Hrafnkel päätti, että aika oli kypsä kostolle, ja hän meni ja tappoi Ejvindrin kirveellään.

Sen jälkeen Hrafnkel ajoi Sámrin tilaltaan ja asettui sinne itse, ryhtyi jälleen päälliköksi ja hankki näin asemansa ja kunniansa takaisin.

Lue myös:

Suuri löytö: Islannista löytyi harvinainen viikinkiaarre

Jälleensyntymä: 17 viikinkien vahvaa väriä

Viikinki pelasti henkensä runoilemalla