Alfonso Padilla vietti 22 kuukautta ja kaksi päivää vankeudessa Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan. Suomesta turvapaikan saanut mies kertoo Studio55.fille tarinansa.
10. lokakuuta vuonna 1973 on päivä, jona Alfonso Padillasta tuli yksi Chilen sotilasvallankaappauksen uhreista.
Padilla oli tuolloin kaksikymppinen opiskelija ja nuorisopoliitikko sekä kommunistisen nuorisoliiton keskuskomitean jäsen. Hän ehti olla ennen pidätystään mukana myös maanalaisessa toiminnassa.
− Ensimmäinen vaimoni oli suomalainen. Hän sai työpaikan sihteerinä Suomen Chilen suurlähetystöstä yhdeksän päivää ennen pidätystäni. Tunsin myös muutamia muita suomalaisia. Olin käynyt vuotta aiemmin Suomessa tapaamassa muita nuorisopoliitikkoja, Padilla kertoo taustaksi kytköksistään maahamme.
Henkisesti raskas aika
Padilla vietti yhteensä 22 kuukautta ja kaksi päivää vankeudessa; ensin poliisiasemalla, sitten keskitysleirillä, ja lopulta vankilassa Etelä-Chilessä. Pahinta vankeudessa oli epätietoisuus.
− En tiennyt, olisinko vangittuna kuukauden, 10 vuotta vai pidempään. Se oli henkisesti raskasta. Keskitysleirillä oli tapauksia, joissa ihmisille sanottiin, että heidät vapautetaan ja viedään pois. Mutta matkan varrella heidät ammuttiin.
Tällaisissa olosuhteissa ihmisellä on Padillan mukaan muutamia vaihtoehtoja. Yksi tekee itsemurhan, toinen kärsii niin, että tulee lopulta hulluksi. Kolmas antautuu tilanteeseen ja menettää arvokkuutensa.
− Viimeinen vaihtoehto on yrittää elää arvokkuudella, hengittää ja katsoa eteenpäin. Suurin osa ihmisistä vankiloissa ja leireillä otti tämän asenteen.
Pelastus kaukaiseen Suomeen
Myös Padilla valitsi jälkimmäisen ja tajusi, että jotain oli tehtävä. Niinpä vangit alkoivat järjestää keskenään kursseja ja hyödyntää kunkin osaamista.
− Siellä oli ihmisiä aina kaivostyöläisistä yliopistoväkeen. Itse opetin vankilassa filosofiaa ja kansantaloustiedettä. Minulla oli vankilassa myös 60 kitaraoppilasta. Vankila oli konservatorioni, Padilla kuvaa selviytymistään.
Padillan pelastukseksi koitui lopulta Chilen hallituksen hyväksymä asetus, jonka myötä tuomittu henkilö sai mahdollisuuden anoa tuomion vaihtoa karkotukseksi.
Padilla sai osakseen lukuisia vetoomuksia Suomesta. Suomen ylioppilaskuntien liitto, jonka puheenjohtaja oli tuolloin Jorma Ollila, maksoi asianajokulut.
− Vapauduin 12. elokuuta vuonna 1975, 26-vuotiaana. Lensin suoraan Suomeen. Ex-vaimo ja tuolloin alle 4-vuotias poikani olivat lähteneet Suomeen kuukautta ennen.
Vahva halu elää täysillä
Suomi vastaanotti yhteensä noin 160 Chilen pakolaista. Moni pakolainen eli ensimmäiset vuodet matkalaukut pakattuina siinä luulossa, että Pinochetin diktatuuri kestäisi korkeintaan muutaman vuoden.
Padilla ei itse kokenut tavallisen pakolaisen elämää. Odottihan häntä Suomessa perhe ja asunto. Mutta elämä oli yhtä kaikki rakennettava alusta uudessa maassa.
− En osannut tänne tullessa suomeksi kuin kirosanat. Suuri yleisö onneksi suhtautui meihin chileläisiin positiivisesti, Padilla kiittää.
Padilla arvelee, että hieman yli puolet Suomeen saapuneista pakolaisista on jäänyt maahamme pysyvästi. Kontaktit pakolaisten kesken ovat yhä olemassa, joskaan ei enää niin tiiviisti kuin alkuvuosina.
− Sen opin vankila-ajasta, että kun ihminen ei omista moneen kuukauteen mitään, jokainen asia saa ison arvon. Olisipa kynä tai kynsileikkuri, mitä tahansa! Minulla oli jo ennen vankilaa halu elää intensiivisesti ja täysillä. Nuo ajat vain vahvistivat sitä.
Alfonso Padilla pähkinänkuoressa |
- Syntynyt Chilen Santiagossa, Suomen kansalainen vuodesta 1992. |
- Tuli Suomeen 1975 vietettyään kaksi vuotta vankilassa Chilen vallankaappauksen johdosta. |
- Ammatiltaan musiikin tutkija ja säveltäjä. |
- Toimii Helsingin yliopistossa musiikkitieteen yliopistonlehtorina. |
Studio55/Jenni Kokkonen
Lue myös: