Kokovuorokautiselle syömishäiriöosastolle joutuvat vaikeimmat tapaukset. He, joilta syömishäiriö uhkaa viedä hengen.
Siljan* anoreksia alkoi oireilla yläasteella. Hän oli kuitenkin ollut aina pienikokoinen, joten kukaan ei huomannut suuria muutoksia hänen painossaan.
Yliopisto-opintojen alkaessa Siljan sairaus paheni: paino putosi edelleen ja elämä pyöri ruuan sekä liikunnan ympärillä.
– Silloinen avomieheni painosti minua ottamaan yhteyttä Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöön. Itse en ollut sitä mieltä, että minulla oli ongelma. YTHS:llä saamani hoito oli lähinnä sellaista, että kerran viikossa terveydenhoitaja näytti minulle ruokaympyrää ja kertoi, miten minun pitäisi syödä.
Hoito ei auttanut Siljaa, ja hänen painonsa jatkoi putoamistaan.
– Menin aika nopeasti huonoon kuntoon. Sain lähetteen syömishäiriöklinikalle noin puoli vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut käynnit YTHS:llä. Sain ajan kahden kuukauden päähän. Se oli käsittämätöntä, sillä olin silloin erittäin laiha.
Tilanne meni kuitenkin niin huonoksi, että Silja ohjattiin päivystyksen kautta osastolle. Hänelle annettiin mahdollisuus: joko pakkohoito tai kokovuorokautinen syömishäiriöosasto.
– En todellakaan halunnut mennä sinne, mutta oli pakko. Osastolle pääseminen oli lopulta helpotus, koska olin todella loppu silloin. Hulluinta on se, että minun piti mennä todella huonoon kuntoon, ennen kuin sain apua. On kamalaa, että ihmisen fyysinen kunto on pääasiallinen mittari hoitoon pääsemisessä, Silja sanoo.
Ruokailu stressasi ja ahdisti
Silja kertoo, että osastolla heille tarjottiin aamupala, välipala, lounas, päivällinen ja iltapala. Ruoka rytmitti päivää.
– Alkuajasta olin täynnä lääkkeitä. Sain paljon rauhoittavia, joten en muista paljoa niistä hetkistä. Niitä annettiin, koska olin todella levoton. Huusin, itkin ja sain paniikkikohtauksia, Silja kertoo.
Vaikka Silja kritisoi lääkkeiden suurta määrää, hän on myös sitä mieltä, että niistä sai apua – varsinkin valvottuihin ruokailuhetkiin.