Anorektikko kertoo taistelustaan: Lääkkeiden yliannostus ja lähete suljetulle osastolle

Juulian koulukaverit huolestuivat, kun hän ei enää tullut syömään muiden kanssa.

– He veivät minut terveydenhoitajan luo, joka ei puuttunut asiaan sen suuremmin. Hän ainoastaan käski minua syömään ja sanoi kavereilleni, että jos en käy ruokalassa, heidän tulisi kertoa hänelle. Silloin asiaan puututtaisiin enemmän, Juulia kertoo.

Juulia alkoi käydä koulussa syömässä, koska pelkäsi, että muut puutuisivat hänen syömiseensä. Hän ei halunnut perheensä kuulevan asiasta.

– Koska koulussa oli syötävä, mutta samaan aikaan ääni päässäni käski olemaan syömättä, aloin valehdella kotona. Kerroin syöneeni aiemmin kaverin luona ja kaverin luona taas sanoin, että söin kotona.

Kukaan ei tiennyt, että Juulia oli lakannut syömästä lähes kokonaan. Hän onnistui huijaamaan läheisiään kauan.

– En pystynyt sanomaan, että velloin ahdistuksessa ja kroppani tuntui liian isolta, vaikka en koskaan ollut edes lähellä lihavuutta. Olen aina ollut pieni ja lähempänä alipainoa, mutta jokin sai itseni uskomaan, että olen liian lihava ja minun piti rajoittaa syömisiäni.

Lukiorakkaus pakotti hoitoon

Lukiossa Juulia alkoi seurustella. Ensin kaikki meni hyvin, kun ihastumisen huuma siivitti päiviä.

– Aluksi lukio meni hyvin, mutta sitten masennuin ja syömishäiriö kiristi otettaan. Silloinen poikaystäväni huolestui tilanteestani ja vei minut tapaamaan psykologia. Silloin alkoi ensimmäinen avohoitokontaktini.

Juulia sai myös masennuslääkityksen.

– Olin hyvin itsetuhoinen ja vihasin itseäni enemmän kuin mitään muuta. Olisin vain halunnut kadota maailmasta ja kuihtua olemattomiin.

Itsetuhoisissa ajatuksissa vellonut Juulia otti 17-vuotiaana yliannostuksen lääkkeitä. Hänen äitinsä sai tietää asiasta ja kiidätti tyttären sairaalaan. Sairaalassa Juulialle annettiin välittömästi lähete pakkohoitoon suljetulle osastolle. 

Osastokierre oli valmis alkamaan.

Osastopäivät koostuivat lepäämisestä

Juulia vietiin akuuttiosastolle, joka on tarkoitettu 13-17-vuotiaille ja jossa hoidetaan vakavia ongelmatapauksia.

– Kaikilla oli erilaisia sairauksia ja osastolla oli aika vauhdikasta, kun potilaita tuli ja meni, etkä koskaan tiennyt minkälaista porukkaa osastolla olisi seuraavana päivänä.

Sairaus ei kuitenkaan ottanut helpottaakseen, ja Juulian osastokierteet veivät häntä paikasta toiseen.

– Minut siirrettiin Helsinkiin syömishäiriöklinikalle vakavan aliravitsemuksen takia ja hengenvaarallisen alhaisen painon takia. Olin saanut itseni niin huonoon kuntoon, ettei minun uskottu enää selviävän edes hengissä.

"Kaikki pyöri syömisen ympärillä"

Syömishäiriöihin erikoistuvalla osastolla oli Juulian mukaan täysin erilaista kuin aiemmissa hoitopaikoissa.

– Kaikki pyöri syömiseni ympärillä. Oli raskasta, kun jouduin kohtaamaan vaikeita tilanteita monta kertaa päivässä. Ruokailut olivat ahdistavia, koska ympärillä oli paljon samaa sairautta sairastavia ja vertailu oli suurta. Kaikki yrittivät välttyä kaloreilta ja kuluttaa mahdollisimman paljon, Juulia kertoo osaston arjesta.

Hoitajat tarkkailivat vierestä, että kaikilla potilailla oli ateriasuunnitelman mukainen annos. Kaikkien täytyi myös syödä lautasensa tyhjäksi.

Ruokailun jälkeen kaikki viettivät yhteisissä tiloissa ruokalevon, ettei kukaan pääsisi esimerkiksi oksentamaan.

Aluksi Juulian päivien ainoat tapahtumat olivatkin lepääminen, ruokailu ja ruokalepo. 

– Päivät osastolla ovat aika pitkäveteisiä, jos et saa osallistua mihinkään ryhmiin tai toimintoihin. Minä en saanut osallistua juuri mihinkään, sillä vointini oli niin huono, etten saanut tehdä mitään ylimääräistä.

Juulian mukaan tylsistyneillä nuorilla oli tapana venyttää rajoja äärimmilleen. Hoitajien jaksamista koeteltiin toden teolla.

Painon noustessa tekemistä lisättiin

Vapaudet, lomat ja toiminnallisiin ryhmiin osallistuminen olivat sallittuja vasta kun paino nousi ja aliravitsemustila oli korjaantunut.

– Kun painoni nousi, sain osallistua erilaisiin ryhmiin, kuten askartelu- ja venyttelyryhmiin. Osastolla järjestettiin myös luentoja, joita pääsi kuuntelemaan.

Välillä Juulia pääsi tapaamaan ravitsemusterapeuttia, psykologia ja toimintaterapeuttia. 

Pienellä osastolla potilaat todistivat koko ajan toistensa kamppailua.

– Osastolla oli silloin enemmän nuoria potilaita. Suurimmalla osalla ei ollut ollenkaan motivaatiota parantua. Se hankaloitti kaikkien muidenkin oloa erittäin tiiviissä sairaalassa, Juulia kertoo.

– En kokenut tästä osastosta olevan itselleni muuta apua kuin sen, että vakava aliravitsemukseni korjaantui, enkä ollut enää niin pahasti hengenvaarassa.

Juuliaa ei voitu pakottaa pysymään osastolla enää sen jälkeen, kun hänen painonsa oli noussut normaaliksi.

– Tuohon aikaan minulla ei ollut lainkaan motivaatiota parantua. Sen takia lähdin osastojaksoilta heti, kun painoni nousi pakkohoitorajan yli.

Juuri Juulian asenne aiheutti hoitokierteen: hänet passitettiin osastolle aina uudestaan ja uudestaan, kun paino laski kotona pelottavan alhaisiin lukemiin.

– Silloin tuntui, että sairaalassa olemisesta ei ollut mitään apua. Nyt ymmärrän, että oli välttämätöntä olla sairaalassa, jotta pysyin hengissä.

Parin vuoden sairaalakierteen jälkeen tapahtui muutos: Juulian kyllästyi sairaalaelämään ja sai motivaatiota parantua.

– En halunnut enää sairaalaan, joten tsemppasin ja sain painoa nostettua vähän. Sen jälkeen kykenin elämään hieman normaalimpaa elämää. Kaksi vuotta sinnittelin itsekseni ja pärjäilin joten kuten, mutta en kuitenkaan niin hyvin, että olisin uskaltanut päästää kokonaan anoreksiasta irti, Juulia kertoo.

Loppuunpalamisen vuoksi hoitoon

Viime syksynä Juulia oli rasittanut itsensä niin loppuun, että hän päätti hakea ensimmäistä kertaa itse apua anoreksiaansa. Hän pääsi nopeasti hoitoon.

Tällä kertaa hoitojakso oli täysin erilainen, sillä tällä kertaa hän oli hoidossa vapaaehtoisesti – ei pakotettuna ja valvottavana.

– Koin saavani paljon enemmän apua, koska kaipasin sitä ja osasin pyytää sitä. Osastolla oleminen oli edelleen rankkaa ja tietenkin harmitti, että kesä meni siellä ollessa. Ymmärrän kuitenkin, että olisin paljon pahemmassa kunnossa, jos en olisi hakenut apua.

Tällä hetkellä Juulia käy kerran viikossa tapaamassa sairaanhoitajaa avohoidossa.

– En kuitenkaan ole terve tai voittanut anoreksiaa, mutta olen jo päässyt pidemmälle toipumisessani. Silti paljon on vielä edessä ja joudun taistelemaan päivittäin sairaiden ja terveiden toimintatapojen ja ajatusten välillä. Uskon kuitenkin että pahin on takanapäin ja että tästä mennään vain eteenpäin.

*Haastateltavan nimi muutettu