USA 2005. Ohjaus: Andrew Douglas. Käsikirjoitus: Scott Kosar Jay Ansonin romaanin ja Sandor Sternin aikaisemman käsikirjoituksen pohjalta. Tuotanto: Michael Bay, Andrew Form, Brad Fuller. Kuvaus: Peter Lyons Collister. Leikkaus: Roger Barton, Christian Wagner. Musiikki: Steve Jablonsky. Pääosissa: Ryan Reynolds, Melissa George, Philip Baker Hall, Jesse James, Jimmy Bennett, Chloë Grace Moretz, Isabel Conner. Kesto: 85 min.
Vuonna 1975 Amityvillen pikkukaupunki koki järkytyksen, kun DeFeon perheen vanhin poika Ronald surmasi koko muun perheensä. Yöllinen ammuskelu vaati kuusi uhria. Ainoa selitys, jonka murhaaja tarjosi poliiseille, oli sangen mielikuvituksellinen: Ronald DeFeo väitti tehneensä murhat äänien kehottamana. Talo oli kuiskinut tärähtäneen miehen korvaan iskulauseen ”Catch ’em and kill ’em” – ota kiinni ja tapa.
Jay Anson kirjoitti tapahtumasta bestsellerin vielä saman vuosikymmenen lopulla, johon perustui vuonna 1979 valmistunut ensimmäinen Amityville-elokuva. Ohjaaja Andrew Douglasin tämänvuotinen esikoispitkä on puolestaan verisen tragedian tuorein variaatio. Elokuvan alku rekonstruoi 26 vuoden takaiset tapahtumat, minkä jälkeen hypätään ajassa tarinan nykyhetkeen.
George (Ryan Reynolds) ja Kathy Lutz (Melissa George) ovat kolmekymppisiä sydänkäpysiä, joiden yhteinen tulevaisuus on vasta alkamassa. George on vahva mutta hellä joka anopin toivevävy, jolta riittää rakkautta myös Kathyn lapsille, varhaisteini-ikäiselle Billylle ja nuoremmille Michaelille ja Chelsealle. Ainoa, mikä uusperheeltä puuttuu, on oma koti, mutta mistä rahat tarpeeksi tilavan talon hankintaan? Kun Kathy huomaa lehti-ilmoituksen pilkkahintaan myytävästä puutalosta, on unelma viittä vaille valmis. Nuori pari ostaa kokonaisen kartanon kiinteistönvälittäjän kummallisesta käytöksestä huolimatta. Lopulta nainen kertoo rakennuksen verisestä menneisyydestä. Mitäs pienistä, tuumaa nuoripari. Talot eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat, tietää George. Niinpä niin.
Tuskin on perhe ennättänyt edes asettua taloksi, kun kämppä alkaa jo kuiskia Georgen korvaan omia pirullisia aivoituksiaan. Samaan aikaan Lutzien nuorimmainen löytää uuden mielikuvitusystävän, Jodien (Isabel Conner), joka muistuttaa epäilyttävästi murhatun DeFeon perheen kuopusta. Pian on piru merrassa, ja kodin onni kateissa. Painajaisten piinaamasta Georgesta kuoriutuu vähä vähältä varsinainen vihulainen, jonka hyväntuulisen karisman peittää ”isäpuoli helvetistä”.
The Amityville Horror ammentaa klassisesta (ja kliseisestä) kauhujen talo –temppukokoelmasta niin hyvässä kuin pahassa. Mitään kovin uutta ei siis ole luvassa, onhan tarina itsessäänkin jo kierrätystä. Suurimman osan aikaa elokuva onnistuu luomaan tehokkaan kauhun atmosfäärin, pelottavan kummitustarinan, joka tuntuu petraavan vauhtiaan mitä pitemmälle päästään. Kliimaksi itsessään on kuitenkin melkoinen pettymys; elokuvan viimeiset 20 minuuttia ovat sitä kaikkein ennalta arvattavinta horror-huttua kirveineen ja takaa-ajoineen. Perinteisen kauhun ystävät löytänevät Amityvillesta mukiinmenevän popcorn-leffan, vaativammille faneille se saattaa silti olla pettymys.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Scanbox