Alpo Rusin kolumni: Suomen komissaarivalinta kaipaa tuuletusta: "Ei ahnaasti yhden puolueen intressiä"

Esko Ahon hallituksessa ryhdyttiin kuitenkin jäsenyyden hakemiseen tähdänneisiin valmisteluihin, koska Maastrichtin huippukokouksessa joulukuun alussa 1991 oli määrä tehdä päätöksiä, joilla oli suora vaikutus Suomen asemaan mahdollisena jäsenehdokkaana. Hallitus ei jäänyt odottamaan, miten Neuvostoliitto selviäisi. Suomi haki kiireessä jäsenyyttä talvella 1992.

Euroopan muutos ei odotellut Suomea, vaan Suomen tuli mennä muutokseen mukaan. Kansanäänestys oli ratkaissut lokakuussa 1994 Suomen neuvottelutuloksen hyväksymisen. Muutamassa viikossa oli tehtävä komissaarivalinta.

Maassa oli Esko Ahon laajapohjainen niin sanottu ”porvarihallitus”, joka oli tosin menettänyt kannatustaan vaikean talouslaman seurauksena. EU-vastainen keskusta oli lisäksi jäänyt alakynteen, kun kansa äänesti jäsenyyden puolesta. Näistä syistä Ahon hallitus ei saanut aikaiseksi yksimielistä esitystä, ketä se alkaisi ajaa komissaariksi, vaan esitti tehtävään sekä pankinjohtaja Esko Ollilaa että ministeri Pertti Salolaista.

Tässä tilanteessa ratkaisijaksi nousi presidentti Martti Ahtisaari, joka sivuutti hallituksen ehdokkaat ja nimitti puoluetoverinsa, 44-vuotiaan Liikasen Suomen ensimmäiseksi komissaariksi. Hän olisi voinut myös poimia tehtävään jonkun muun ansioituneen henkilön.

Presidentinvaalin hävinnyt pankinjohtaja, 64-vuotias Kalevi Sorsa ilmoitti olevansa kiinnostunut siirtymisestä komissaariksi. Ilmoitus kiinnostuksesta ei tällä erää enää riittänyt. Sorsalla ei ollut ansioita, jotka olisivat sopineet vuonna 1994 Suomen ensimmäisen komissaarin tehtävään. Hän oli profiloitunut kylmässä sodassa etenkin yhteistyöstään Itä-Euroopan hallintojen kanssa.

Toisenlaisia ansioita oli eduskunnan puhemiehellä ja entisellä ministerillä, 55-vuotiaaalla Ilkka Suomisella, jonka pitkäaikainen yhteistyö Saksan liittotasavallan kanslerin Helmut Kohlin kanssa oli auttanut ehkä ratkaisevasti joulukuussa 1991, kun Suomen asema mahdollisena EY-jäsenyyden hakijana oli ollut vaakalaudalla.

Vuoden 1999 maaliskuussa luxembourgilaisen Jacques Santerin komissio jätti kollektiivisen eroanomuksen vaikka taustalla oli ennen muuta sosialistipuolueen ryhmään kuuluneen komissaarin Edith Cressonin toimintaan liittyneet epäselvyydet. Cressonin kieltäydyttyä kantamasta yksin vastuuta, seurauksena oli koko komission ero. Samalla jäsenmaita pyydettiin vaihtamaan komissaarinsa seuraavaan komissioon.

Jälkikäteen voidaan kysyä, miksi komission johtoon myöhemmin mielinyt Paavo Lipponen ei tässä yhteydessä hakeutunut komissioon, mikä olisi ollut luonteva jatko hänen EU- ambitioilleen, vaan halusi Liikasen jatkavan, vaikka Cressonin aiheuttamien sotkujen selvittämättä jättäminen oli ollut kollektiivisesti myös Liikasen vastuulla. Tilanne oli hämmentävä ja Lipponen preferoi jatkamista pääministerinä.

Liikasen jatkokausi merkitsi sitä, että Suomi ei jatkossakaan voinut profiloitua maana, joka olisi ollut vahvan EU-parlamentin tukija. ”The test of the pudding is in the eating”. Lupaukset lunastetaan teoissa. Samalla vahvistui periaate, että suurin hallituspuolue saa valita mieleisensä komissaarin yleisestä edusta välittämättä. Vuoden 1999 komissaarin valinnassa ei enää painanut myöskään presidentin mielipide, joka oli EU-asioissa ajettu sivuraiteelle.

Liikasen palveltua komissaarina suhteellisen näkymättömästi, mutta kiistatta moitteettomasti, kaksi kautta, keskusta oli suurimpana hallituspuolueena valitsijan paikalla vuonna 2004. Presidentti Tarja Halonen tosin yritti vaikuttaa keskustan ratkaisuun, mutta pääministeri Matti Vanhanen piti päänsä ja nimitti tohtori Olli Rehnin Liikasen seuraajaksi, jolle tuli suhteellisen painava laajentumiskomissaarin salkku.

42-vuotias Rehn oli toiminut sekä kansanedustajana, Liikasen kabinetin päällikkönä ja professorina aloittaessaan 2004 lopulta aina vuoteen 2014 ulottuneen, kaksikautisen pestinsä. Toisella kaudella hän oli talouskomissaari, sekä komission varapuheenjohtaja, mikä on selkeästi painavin salkku, joka on toistaiseksi ollut suomalaiskomissaarin hallussa.

Se, että Matti Vanhasen hallitus asettui aluksi 2004 kesällä tukemaan Lipposen ehdokkuutta komission johtoon, oli harkintavirhe, ei vain Lipposelta itseltään vaan myös Vanhaselta erityisesti, koska se horjutti oman puolueen jo pätkäkomissaarinakin ansioitumassa olleen Rehnin asemaa.

Lisäksi Lipponen edusti EU-linjauksissaan omia visioitaan, jotka tuskin olivat Vanhasen hallituksen kanssa samalla viivalla, kun hän halusi esimerkiksi pysäyttää laajennuksen, kuten hän julkisesti kertoi. EU-parlamentin sosialistiryhmä (PES) oli jo menettänyt aseman, joka olisi luonut edellytykset komission puheenjohtajuuteen. Lipposen kuvitelma, että hän olisi ollut ansioidensa perusteella myös konservatiivien hyväksymä ehdokas, perustui uskomukseen, että suomalainen sinipunayhteistyö olisi tässä näyttö, ei vakuuttanut Suomen rajonen ulkopuolella.

Kokoomuksen pääministeri Jyrki Katainen teki 2014 sen, mihin Lipponen ei kyennyt tai halunnut 1999. Hän jätti pääministeriyden ja siirtyi komissioon, missä hän sai myös varapuheenjohtajan aseman. Kataisen siirto nostaa silti esille yhden ongelman. Onko kansallisen poliittisen järjestelmän kannalta hyväksi, että pääministeri siirtyy kesken toimikauden Brysseliin? Ruotsissa linjauksena on, että näin ei voida menetellä, eikäpä juuri muuallakaan.

Kansanedustaja Jutta Urpilaisen valinnassa on noudatettu sääntökirjaa, joka kirjoitettiin 1999, mutta jota sen kirjoittaja, Lipponen, yritti muuttaa jälleen kerran mieleisekseen yrityksessään nousta komission johtoon 2004. Urpilaisen salkku jää painoarvoltaan arvoitukseksi. Lähtökohtaisesti Urpilainen on korkean ulkopoliitisen edustajan varjossa, eikä kuulu komission ”sisärenkaaseen”, johon sekä Rehn että Katainen kuuluivat. Urpilaisesta itsestään riippuu, nouseeko hän myöhemmin myös von der Leyenin komission sisärenkaaseen.

Saksalaisen, 62-vuotiaan, tohtori ja maansa entisen perhe- ja puolustusministerin Ursula von der Leyenin komissaariehdokkaiden taustat vaihtelevat, mutta Suomen ehdokas poikkeaa sikäli yleiskaavasta että hän ei ole valinnan tehneen suurimman puolueen sisäpiiristä. Toisekseen hän ei ole meritoitunut akateemisesti, ministerinä tai edes poliittisesti, mitkä ansiot olisivat luoneet edellytykset vahvoille lähtökohdille komissiossa.

Urpilaisen aiemman ministeriyden objektiivisessa arvioimisessa olisi tullut kerätä tietoa kaikista EU-maista eikä vain tukeutua kotimaisiin näkemyksiin. Olisiko tämä johtanut siihen, että hänelle ei olisi pyritty saamaan talouskomisaarin salkkua, jää arvoitukseksi. Italian ehdokas on kuitenkin arvostettu entinen pääministeri, ”talousosaaja”, jonka saamaa salkkua povattiin -kuten tiedetään- suomalaisessa mediassa Urpilaiselle. Ratkaisevaa ei ollut Italian, vaan Italian ehdokkaan maine.

Jatkossa tulisi voida pohtia avoimesti, olisiko Suomen komissaarin valinta asia, jossa tulisi luopua suurimman hallituspuolueen etuoikeudesta? Tai jos näin ei voida menetellä, asettaa silti komissaarin virka avoimempaan hakuun, mikä kunnioittaisi EU:n avoimuustavoitteita.

Suomen tulisi asettaa ehdokas, jolla olisi realistiset mahdollisuudet nousta avainasemiin komissiossa, koska ei vain puoluetausta vaan myös muut pätevyyskriteerit merkitsevät, kun komissaarien salkkujakoa ratkotaan. Komissaarin valinnassa tulee tyydyttää laajaa kansallista etua, ei vain ahtaasti yhden puolueen intressiä.

Samalla voitaisiin tehdä ensimmäinen laaja arvio, mikä on Suomen EU-strategia, sen painopisteet, jotka myös on otettava huomioon, kun etsitään ehdokkaita avaintehtäviin unionissa ja unionin vallankäytön piirissä oleviin tehtäviin laajemminkin. Suomen kansainvälisen aseman arvioinnin realistinen tarkastelu edellyttää niinikään muiden kuin suomalaisten itsensä arviointien huomioon ottamista.

Kirjoittaja, entinen diplomaatti, valt.tri Alpo Rusi osallistui EU-jäsenyyden valmisteluun ulkoministeriössä ja presidentin kansliassa 1990-luvulla. Hän toimii vierailevana professorina Liettuassa