Suomi 2001. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jari Halonen. Tuotanto: Heikki Ahonius ja Jari Halonen. Kuvaus: Olli Varja. Leikkaus: Akke Eklund. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Pääosissa: Marko Tiusanen, Jari Salmi, Karoliina Kudjoi, Margit Lindeman, Esko Hukkanen, Sue Lemström, Veikko Sinisalo, Antti Reini, Gustav Wiklund, Hannu Huuska. Kesto: 113 min.
Jari Halonen muistetaan sellaisista taide-elämyksistä kuin Takaisin Ryssiin (1992), Lipton Cockton (1995) ja Joulubileet (1996). Nyt hän on saanut valmiiksi seitsemän vuoden jättiurakan, kuvauksen kirjallisesta kansallissankaristamme Aleksis Kivestä, jonka traaginen elämä on ollut ihmeen vähän kuvattu aihe elokuvissa.
Paitsi historiallinen draama, ohjaaja julistaa teoksensa olevan elokuva suomalaisuuden suurimmasta sankarista . Ja epäilemättä vihainen teatterimies tahtoo itse samastua tähän systeemiä vastustaneeseen pioneeriin. Kokonaisuutena Aleksis Kiven elämä on harvinaisen ristiriitainen; perinteiseen historialliseen draamaan sekoitetaan surutta slapstick-komediaa ja turkkalaista räkä-meuhkaamista. Eikä sekoitus oikein toimi.
Aleksis Kiven elämä alkaa dynaamisesti kuvatusta karhunhiihdosta, jossa nuori Stenvall (Marko Tiusanen) suihkii kauniissa talvimaisemassa edellä ja uskollinen kaverinsa Nervander (Jari Salmi) perässä. Isänmaallisiin tunnelmiin kuljettaa Tuomas Kantelisen sydäntä riipaiseva musiikki. Sitten pudotaan korkealta ja kovaa: alkaa replikointi. Mulkoilua, puuskutusta, spastista tärinää ja kuolaa. Tässä ollaan pojat isojen kysymysten äärellä, joten vähempi ilmaisu ei ilmeisesti riitä.
Uhmakas Aleksis lähtee taiteelliseen rynnäkköön keskelle 1860-luvun kieliriitaa, joka muodostaa elokuvan keskiön. Venäjän keisarin asetuksella suomesta pyrittiin tekemään tasaveroinen kieli ruotsin rinnalle, ja tätä kansankieltä ymmärtämätön eliitti vastusti. Kahden maailman yhteentörmäys tiivistyy absurdissa kohtauksessa, jossa nuori nero herättää pahennusta lausumalla sepittämänsä suomenkielisen runon kesken Runebergin (Esko Hukkanen) kunniaksi järjestetyn hienostojuhlan. Samassa tilanteessa Aleksis iskee silmänsä suloiseen Albiinaan (Karoliina Kudjoi), joka vastaa tunteeseen mutta on pöyhkeän maailmansa vanki.
Parhaimmillaan Halosen elokuva on hillitöntä karnevalistista komediaa; naurussa on pitelemistä kun karikatyyrimäiset henkilöt patsastelevat ympäriinsä naamat punaisina ja sylkevät demonisesti mahtipontisia repliikkejään. Margit Lindeman hutsahtavana kyldyyrimadamena, Esko Hukkanen pyörätuolissa korahtelevana raakki-Runebergina ja Gustav Wiklund sievistelevänä Snellmannina ovat kaikessa ironisuudessaan riemastuttavia. Mutta usein valutaan myös tahattoman komiikan puolelle. Jatkuva ylinäytteleminen, liian pitkiksi venytetyt kohtaukset ja jäykkinä seisovat avustajat lähinnä kiusaannuttavat. Ja miksi Jari Salmen pitää puhua kuin Pulkkinen?
Kieroon killistelevä Marko Tiusanen on kiinnostava valinta Aleksiksen rooliin. Varsin hämmentäviä tuntemuksia hän herättää mukeltaessaan repliikkejään kuola suupielestä roiskuen, kädet ilmassa viuhtoen (Turkan oppeja on seurattu tarkasti). Mutta kun Tiusanen sitten lopulta vaikenee, hänen kasvonilmeidensä rikkaus on elähdyttävää katsottavaa. Sama pätee oikeastaan koko elokuvaan; kun epäluontevat puheosuudet taukoavat, rikas kuvallinen kerronta pääsee oikeuksiinsa. Suomen luonto ja historialliset miljööt heräävät kauniisti eloon, 1800-luvun Helsinki näyttäytyy koko komeudessaan.
Elokuvan naishahmot jäävät lähes täydellisesti miesten varjoon; ohjaajan vaimo Karoliina Kudjoi esittää ihan mallikkaasti Kiven rakkauden kohdetta Albiinaa, mutta Albiinan olennaisin tehtävä on luoda palvovia katseita suurmieheen. Samoin on Sue Lemströmin esittämän Charlottan laita: näyttelijäntyölle ei tässä juuri jää sijaa. Isä ja poika Turkka nähdään pienissä pistäytymisrooleissa, Jouko Aleksista hoitavana lääkärinä ja Juha hänen yksinkertaisena Juhani-veljenään.
Seitsemän vuoden työrupeaman jälkeen olisi toivonut lopputuloksesta vaivattomampaa, kirkkaampaa ja koskettavampaa. Halosen käsikirjoitus on aivan toimiva mutta lopulta kovin kuiva; järjestyksessä käydään läpi teoksia ja historiallisia taitekohtia, eikä luettelomaisuuden tuntua voi välttää. Elokuvan koskettavin osuus lienee Seitsemän veljeksen kivulloinen kirjoitusprosessi ja sitä seurannut masentava vastaanotto, joka syöksi Kiven juoppohulluuteen ja sairaalaan.
Aleksis Kiven elämä ei pääty kuolemaan vaan keskelle puhdasta Suomi-metsää: Finlandia-hymni soi hiljaa ja yksi kirjailijan kauneimmista runoista, Oravan laulu, nousee kankaalle. Jos näkemystään hakeva elokuva onkin muuten epätasainen, se ainakin osaa lopettaa tyylikkäästi. Eikä suomalaiskatsojan silmä pysy kuivana.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film