Tämän miehen takia tilattiin 70-luvulla monta taksia. Yksi tilaajista olin minä, joka pahaa aavistamatta tyrkkäsin isosiskon ruppusen kasetin pesään ja otin rennon, puolihuolimattoman asennon. Odotin jotain Byrds-vaikerrusta, mutta huonoista kauittimista tulikin jumalallisen raaka kitara-intro, vähän sen jälkeen äänitysstudioon murtautunut gorilla huusi: get on, get on beibi, get on. Gorillan yksinkertaisen viestin jälkeen kitaristi vongutti paksuilla nakkisormillaan sellaisen soolon, että sen jäljiltä haituvaposkinen nuori ei voinut kuin tilata taksin lähimpään baariin. Elämän pituinen Järvis-diggailu oli alkanut.
Hurriganes on minulle nimenomaan taksintilausmusiikkia, ärhäkkään juhlimiseen kannustavaa meteliä, jonka raamit ja rajat piirsi hulvattoman tarkalla kädellään Albert Järvinen. Nyt Järvisen maalliset tekemiset on puristettu kahden ceedeen pakettiin nimellä Patchy Moss. Paketti on muistutus siitä, mihin tarkoitukseen Jumala loi sähkön.
Albert Järvinen kestää testin eli aikaa. Kun kuuntelee varhaisen Kalevala-orkesterin tuotoksia 30-vuoden takaa, ei enää ihmettele, miksi tätä miestä kosiskeltiin Wilko Johnsonin paikalle Dr. Feelgoodiin tai miksi Nick Lowe piti Järvistä yhtenä maailman parhaista kitaristeista. Soitossa yhdistyy suora raakuus ja jäntevä mielikuvitus, ja vaikka monet repivätkin aikoinaan retukenkänsä Royals-kauden musiikillisesta monimuotoisuudesta olen sitä mieltä, että Järvinen oli parhaimmillaan raa'assa bluespohjaisessa rockissa. Tämän muistokoosteen ehdottomat helmet löytyvät suoraviivaisesta osastosta. Toki Järviseltä tippui mikä tahansa, siitä osoituksena Royals-kauden oikeaoppinen tulkinta Cream-klassikosta Badge.
Hyvä musiikki pakottaa paitsi tilaamaan taksin myös kuvittelemaan kaikenlaista. Järvisen soitto tuo mieleen raakoja ja kauniita asioita. Se on kuin kiveä halkaistaisiin moottorisahalla. Se on kuin kävelisi hiekkatiellä ensimmäistä kertaa avojaloin. Se on kuin raivaisi tietää vesurilla läpi helvetillisen pajukon. Se on kuin istuisi 16-vuotiaana rumassa vihreässä huoneessa, jonka seinästä ajaa sisään dieseltaksi, ja kuski kysyy hitaasti: minne hunsvotti viedään?
Valitettavasti Järvinen oli elämäntapa-intiaani, joka viipotti keskuudestamme jo 41-vuotiaana. Miehen särmikäs kitarointi perustui sähköiseen bluesiin, jossa ihminen on parhaimmillaan vasta 50-vuotiaana. Murhe on kaksinkertainen kun kuuntelee millaista jälkeä tämä koreiluun ja kittailuun taipuvainen mies teki jo ikähaitarilla 20-35. Siinä iässä moni pystyy vain kulkemaan hitaasti kokovartalopeilien ohi, mutta tämä talonmies oli toista maata. Kuunnelkaapa huvikseen vaikkapa puhkikulunut Blue Suede Shoes. Sen soitti 24-vuotias Pekka Järvinen Hurriganes-yhtyeestä. Katsokaa kellosta soolojen kesto. 28 sekuntia ja 11 sekuntia. Välissä gorilla luo uutta englantia. Ei sekuntiakaan liikaa eikä yhtään yli. Naps. Ja takaisin teemaan. Tätä kutsuisin härnääväksi esileikiksi.